Homo ludens - leikkivä ihminen

30 vuotta sitten pankit maksoivat 10% talletuskorkoa. Pankeissa ei juuri tarvinnut jonottaa, henkilökuntaa oli riittävästi. Päivittäinen palvelu oli joko ilmaista tai halpaa. Ja pankeilla meni ihan hyvin. Niinkuin useimmilla muillakin, ainakin täällä Suomessa.

Miksi asiat ovat nyt niin paljon huonommin? MIksi pankit ruinaavat ja kähmivät yhä lisää rahaa pohjattomiin holveihinsa? 
Selitykseksi keksin ainoastaan keinottelun. Pankit alkoivat kärsiä merkittäviä luottotappiota sen jälkeen kun keinottelu rahalla sallittiin ja siitä tuli yleistä, jopa (muka) välttämätöntä. Nyt lapselliset aikuiset leikkivät pankkitoimintaa. Varmaan he eivät ole saaneet lapsina leikkiä riittävästi kun heitä on patistettu menestymään, ensin koulussa, sitten harrasteissa ja lopuksi työssä. Mutta kun ihmisen kuitenkin täytyy saada myös leikkiä ovat nämä veijarit alkkaneet leikkiä sitten aikuisena. Sijoituspelejä, optioleikkejä,  heli- ja euriborpelejä. 

Mutta kun tässä menestyspelissä ei ole opittu elämisestä, vastuusta, ihmisyydestä yhtään mitään niin seurauksena on hävittyjä pelejä. Järjettömiä riskejä, katteettomia lupauksia, käsittämätöntä vastuuttomuutta. Ja lapselliseen, kehittymättömään tapaan vika on aina muissa, ei koskaan itsessä. 

Tavallinen. normaali aikuinen ihminen vastaa tekemisistään. Rahan maailmassa huseeraavat keinottelijat eivät sitä tee. Heti kun tulee vaikeuksia pannaan tämä tavallinen ihminen maksajaksi. Täytyyhän lasten saada leikkiä. 

Meille tavallisille ihmisille ja myös koko yhteiskunnalle tulisi äärettömän paljon halvemmaksi panna nämä vastuuttomat, lapsiksi jääneet leikkijät pakolliseen terapiaan. Muutaman vuoden terapia voisi tehdä heistäkin ihmisiä. Aikuisia, vastuunsa tuntevia ihmisiä.
 

Miten tomaattia käytetään

Täällä kulttuuripääkaupungissa ei suinkaan puuhailla pelkästään korkeakulttuurin parissa. Ei, kyllä tavallinen ihminen jokapäiväisine murheineen on Kulttuuripääkaupunkisäätiötä ja sen hallitsemaa Kulttuuripääkaupungin asujaimistoa suorastaan hirvittävän lähellä. Kulttuuripääkaupungin Innovaatiokulttuuripääkaupunkiryhmä koostuu kaikkien alojen asiantuntijoista jotka uupumatta tuottavat uusia Kulttuuripääkaupunkiratkaisuja.

Viimeksi olemme pohtineet ruokakulttuuria ja erityisesti tomaatteja. Suomessa myytävät tomaatithan eivät kelpaa syötäväksi. Ihmisluonne on kuitenkin toiveikas – tästä parhaana todisteena se, että Kulttuuripääkaupungissa edelleen asuu ihmisiä. Tomaatteja tulee siis ostettua ja heitettyä kompostiin sitten kun on jälleen kerran todennut ne syömäkelvottomiksi. Kun komposti yleensä ei toimi vaan mätänee on tällainen tomaatin käyttö tuhlausta. Siksi olemme miettineet tomaatille uusia käyttötapoja.

Kelvottomia tomaatteja on monenlaisia ja käyttökin vaihtelee sen mukaan. Viime aikoina on Kulttuuripääkaupungin elintarvikeliikkeissä myyty kivikovia tomaatteja. Nämä sopivat mainiosti biljardipalloiksi. Niitä voi käyttää myös kuulalaakereina ja piiskatykin ammuksina. Murskattuna ne toimivat pihalla liukuesteenä. Kissanhiekan korvikkeena kova tomaattimurska on mainiota. Viiloja ja hiekkapaperia olemme myös menestyksellä päällystäneet tomaattimurskeella.

Pehmeälläkin tomaatilla on moninaista käyttöä. Niitä voi vaikkapa panna tyynyn ja patjan täytteeksi. Pelastusliivien täytteenäkin pehmeä tomaatti on mukavaa. Vanhaan vesipatjaan tulee aivan uusi ilme kun sen täyttää tomaateilla. Formulakisoissa voi tomaatteja käyttää autonrenkaiden sijasta ekologisina törmäyssuojina.

Miten monesti on kesällä tullutkaan harmiteltua aivan liian nopeasti kasvavaa ruohoa. Kaikkialle tunkeva vihreys on todella tylsää. Nurmikosta saa paljon pirteämmän kun sen päällystää tomaateilla. Ellei omista riittävästi tomaatteja voi kukkamaan ja puutarhan polut kuitenkin reunustaa tomaateilla. Tähän kelpaavat melkein kaikki tomaatit mätiä lukuun ottamatta.

Mätä tomaatti on mainiota koiran paskan korviketta. Ei tarvitse hankkia kalliiksi käyvää koiraa paskomaan kun voi ostaa kaupasta tomaatteja ja käydä sirottamassa niitä puistoihin. Kätevää.

Kissojen ystävät voivat viskellä tomaatteja kissanhiekan sekaan. Hajun kanssa on kyllä ongelmia. Tuottajat ja vähittäiskauppa eivät ole onnistuneet vielä kehittämään mätään tomaattiin oikein kunnon odööriä.

Raaka tomaatti vaihtelevine väreineen sopii mainiosti askarteluun ja taideteoksiin. Kätevä henkilö valmistaa niistä käden käänteessä taulut kotiinsa. Rahaa säästyy kun ei tarvitse ostaa Anttilasta kalliita julisteita. Joulukuusen koristeena raaka tomaatti on kirkkaasti omenaa parempi. Omenat pakkaavat katoamaan kuusesta kun Pentti tai Ilona popsii ne pikku suuhunsa. Tomaatti pysyy kuusessa. Joulu tosin jo ehti mennä menojaan mutta onhan edessä juhannus. Saaristolaisten  ikivanha tapa koristaa juhannussalko tomaateilla on käyttökelpoinen mantereen puolellakin.

Innovaatiokulttuuripääkaupunkiryhmä ponnistelee parhaillaan mullistavan energiaratkaisun parissa. Aiomme korvata bensiinin lisäaineena käytettävän etanolin tomaatilla! Ongelmana on toistaiseksi ollut polttoaineputken tukkeutuminen mutta aiomme kyllä tämänkin vaikeuden selvittää.  Ehkä jo ensi vuonna voimme kaataa etanolin omiin kurkkuihimme sen sijaan, että haaskaisimme sen autojen pohjattomiin nieluihin. Mutiaisetkin saavat sitten rauhassa pitää kurjan viidakkonsa krokotiileineen.

Reima kulttuuripääkaupungissa

Reima tykkäsi lihavista naisista. Ikävä kyllä hänen asuinpaikkakunnallaan Loimaalla ei ollut vapaana kuin yksi Mervi mutta häntä riskit saviseudun pojat piirittivät niin ettei hintelä Reima päässyt lähellekään. Käynkö nyt avioliittoon vihittyjen kimppuun vai lähdenkö Galaxiin mietti Reima tuskaisena.  

Kyllä taidan mennä Galaksiin päätti Reima ja polkaisi Datsunin liikkeelle. Tämä oli Reimalle jo kuudes Datsun mutta  ensimmäistä  sata aataan hän yhä muisteli kaiholla. Sain sentään kerran Tuiren Datsuniin mietiskeli Reima hartaana lähestyessään kulttuuripääkaupunkia.

Parkkipaikkaa ei tahtonut löytyä ja lopuksi Reiman oli pantava Datsun Kaskenmäkeen vaikka häntä lakeuden poikana jyrkkä mäki kammotti. On vissiin vähän aikaista vielä tuumi Reima, otanpa parit kaljat tuossa Uudessa Apteekissa, harvinaisen räkälän tapainen paikka kyllä taitaa olla joku alamaailman paikka meinasi Reima, olihan heti ovella vastassa mustaan pitkään nahkatakkiin pukeutunut irstaan näköinen Reijo.

Melkoista pälätystä täällä Turussa tuumasi Reima lipittäessään porilaistaan alkuillan tungoksessa. Vaan ei näy lihavia naisia luulisi niitä sentään kulttuuripääkaupungissa olevan pohdiskeli Reima.

Voisi tästä pikku hiljaa siirtyä Galaxiin lipsahti Reimalta ihan ääneen. Häh mikä vika Apteekissa kuului viereltä ja kas toiselle puolelle oli ihan huomaamatta ilmestynyt aito paksukainen Annikki.

Saanko kysyä neidin nimeä ensin pyyteli Reima no Annikkihan mie tuli vastaus kuin pyssyn suusta vaikka on sanottava, että kyllä tytön suuvärkki oli aika isoa kaliiberia.

Astuisitko Datsuniini kysyi Reima suorapuheisena miehenä, tottahan toki kuiskasi Annikki lupaavasti. Kyllä kannatti tulla kulttuuripääkaupunkiin mietti Reima tarjotessaan käsivartensa Annikille.

Kyllä varmaan mennään meille kysyi Reima, näet sitten heti missä asutaan. Juu ilman muuta myönteli Annikki eikä aikaakaan kun oltiin Loimaalla ja heti maanantaina mentiin vihille.

Kuvataiteilijat ja heidän työtilansa

Minua vituttaa kun luen tai kuulen kuvataiteilijoiden valittavan työhuoneiden puutetta, kalleutta ja sitä, ettei yhteiskunta järjestä heille työtiloja. Minua vituttaa se siksi, että olen itse joutunut hankkimaan itselleni työtilat, varustamaan, korjaamaan ja maksamaan kaiken ilman yhteiskunnan apua.
Kunnalliset avustukset asettavat taiteilijat eriarvoiseen asemaan. Toisia avustetaan ja toisia ei. Se on väärin, ja kuitenkaan sille ei mahda mitään. Kuvataide ei tässä yhteiskunnassa selviä ilman yhteiskunnan apua. Hyvin harvoilla  taiteilijoilla on varaa maksaa työtiloistaan markkinahintaa.

Maallikot narisevat yhtenään taiteen saamasta tuesta vaikka se kansantaloudessa on aivan häviävän pientä. Taiteilijoita pidetään loisina jotka vain imevät yhteiskunnasta rahaa, tekemättä oikeaa työtä, ilman hyödyllistä vastinetta. Mitenkähän tämän asian laita lienee. Mietinpä kokeeksi ketkä kaikki ovat työstäni hyötyneet:

Puutavaraliikkeet, maalikaupat, rautakaupat. Romukaupat, kirpputorit, vanhain tavarain kaupat. Vaatekaupat. Autokaupat, autokorjaamot, autovaraosaliikkeet, rengasliikkeet. Katsastusfirmat. 
Liikennöitsijät, lentoyhtiöt, taksiyrittäjät, Rautatiet, kuljetusliikkeet, posti. Taidekauppiaat, taidegalleriat, taidemuseot. Paperin ja kankaiden valmistajat. Kynien, liitujen ja siveltimien valmistajat. Paperi- ja kirjakaupat. Sähkö- , puhelin- ja teleyhtiöt. Öljy-yhtiöt. Elektroniikkafirmat. Kirjapainot.
Sähköliikkeet. Maatalousyrittäjät. Ruokakauppiaat ja elintarvikkeiden tuottajat. Kunta, seurakunta ja valtio. Poliisi ja oikeuslaitos. Lakimiehet, tuomarit ja asianajajat. Pankit. Pari yliopistoa. Ravintolat ja alkoholijuomien valmistajat. Ammattikoulut. Hammaslääkärit, lääkärit ja eläinlääkärit.


Kaikkia en taatusti muista. Mutta kaikille näille olen maksanut saamistani palveluksista. Vuosittaiset summat eivät ole aivan mitättömiä ja 45 vuodessa niistä on kertynyt melkoinen kasa rahaa.

Olen toki saanut myös yhteiskunnalta avustusta apurahojen muodossa. Mutta eivät ne rahat minun taskuuni ole jääneet. Kaikki on mennyt. Kaikella on avustettu edelleen muita tämän yhteiskunnan jäseniä. Jotenkin olen ymmärtänyt, että näin tämä yhteiskunta toimii, että rahan ja palvelujen on tarkoitus kiertää. Ja taiteilijoiden kautta ne kyllä kiertävät. Taatusti ei jää raha pöydälle makaamaan.

Työtilat antavat taiteilijalle mahdollisuuden tehdä työtään. Tämä työ tuottaa paitsi taidetta myös välillistä hyötyä lukemattomin eri tavoin. Turha siis narista taiteen tuesta. Mitä enemmän sitä lisätään sitä enemmän saadaan rahaa kiertoon ja sitä useampi ihminen siitä hyötyy.

Hienoa kuvataidetta

löytyy nyt Turun Taidemuseosta. Otto Mäkilän (1904-1955) teosten näyttely Turun Taidemuseossa on aivan eri maata kuin Logomon yleisöä kosiskelevat populistiset kyhäelmät. Mäkilän töissä on laatua. Niin paljon, että väitän sen riittävän tässä maailmassa millä tahansa foorumilla.
Turkulaiseen surrealismiin usein liitetty Mäkilä ei ole varsinaisesti surrealisti ollenkaan. Mäkilä välttää kaikkia määritelmiä olemalla vain oma, persoonallinen itsensä. Vahva näkemys ja persoona käy läpi kaikkien teosten vaikka ne olemukseltaan vuosien saatossa vaihtelevat. Mäkilä on runollinen koloristi jonka unenomaiset kuvat tuovat alitajuiset tunnelmat, haaveet, näyt pintaan ja kaikkien saataville.
Mäkilän töihin ei kyllästy. Niitä katsoo aina uudelleen yhtä ihastuneena, yhtä ihmeissään. Niitä kannattaa tulla kaukaakin katsomaan.

Kävinpä Logomossa

Maaseudulta auton kanssa saapuvalle Logomoon meno on arpapeliä - missään ei ole selkeitä opasteita siitä, miten sinne mennään. Jos itse olisin ollut järjestämässä tämän luokan tapahtumia niin olisin kyllä hoitanut kadun varteen todella isot mainokset ja opastukset. Turku 2011-säätiö ei näköjään ole pitänyt tällaista tarpeellisena. Outo asenne.
Kaiken näkemäni informaation visuaalinen ilme on ollut kammottavan huono. En tiedä kuka tai ketkä siitä vastaavat mutta amatöörimäistä, aikansa elänyttä, tavanomaista, yhdellä sanalla sanoen kurjaa jälkeä se on.

Jo sisään tulo on pettymys. Vastassa on joku ihme rättikokoelma ja lippujono. Yksi ihminen myymässä lippuja tapahtumaan johon odotetaan satoja tuhansia kävijöitä.
Komea miljöö hukkuu siihen rättinäyttelyyn, onneksi sentään viereinen kahvila on hieno ja kiinnostavasti toteutettu.

Sitten näyttelyihin. Ensiksi katsoin valokuvia. Vain muutama puhutteleva kuva Sanni Sepolta, muut eivät juuri säväyttäneet. Kuka jaksaa katsoa Elina Brotherusta vuosi vuoden perään? En minä ainakaan. Seinien sijoittelu ja ripustus on sekavaa, näyttelyssä on vaikea kulkea.

Tom of Finlandin töistä olen nähnyt kuvia jo kymmeniä vuosia sitten joten mitään uutta  tämä näyttely ei tarjoa. Ihailen kuitenkin Tomin piirustustaitoa ja -tekniikkaa. Ammattimies. Pidän myös hänen huumoristaan. Hiukan ihmettelen esittelytekstejä joissa korostetaan Tomin kuvien maskuliinisuutta. No, onhan niissä joitain bodarien piirteitä mutta kyllä ne kuvat isoine tisseineen, ampiaisvyötäröineen ja pienine mutta rehevine takamuksineen ovat myös hämmästyttävän naisellisia. Perinteisen homokuvan neitimäisyyttä niissä ei ole mutta feminiinisyyttä kyllä.

Videoteoksia en yleensä jaksa katsoa, en ole erityinen elävän kuvan ja vielä vähemmän televisiokuvan ystävä. Katselen aikani Eija-Liisa Ahtilan teosta mutta en saa siihen otetta. Teos on mielestäni pinnallinen ja teennäinen, hienosti ja varmaan kalliisti toteutettua tyhjyyttä joka jättää minut täysin kylmäksi. Kyllästyn ja jatkan matkaa.

Heurekan toteuttama Tuli on irti -näyttely on täysi fiasko. Huonosti, huolimattomasti, ilman selkeää ajatusta toteutettu amatöörimäinen teelmys. Periaatteessa en pidä koko ajatuksesta, Turun palon viihteeksi kääntämisestä. Kaupunkipalot olivat hirvittäviä katastrofeja joissa ihmiset menettivät koko omaisuutensa, jotkut henkensäkin. Kaupunki sai sellaisesta iskun josta toipuminen kesti vuosikymmeniä. Turku ei viimeisestä suurpalostaan toipunut koskaan siinä mielessä, että menetti siinä yhteydessä pääkaupunkiutensa. Ja nyt tästä katastrofista tehdään viihdettä, ikäänkuin se olisi jotain kivaa. Mielestäni tämä on mautonta ja häpeällistä.
Haluan äkkiä pois tästä näyttelystä mutta en löydä ulos. Arvelen puhelin vyöllä seisoskelevaa miekkosta henkilökuntaan kuuluvaksi ja olenkin oikeassa, Kaveri neuvoo minut oikeaan suuntaan.
Kiivaasti tihrustamalla erotankin viimein uloskäynnin merkin. Samalla tiedostan, että kaikkialla näyttelyssä ovat nämä opasteet aivan olemattoman mitättömiä ja huomaamattomia. Näyttelyissä on vaikea liikkua kun ei tiedä missä ja mistä ne alkavat ja loppuvat. Samaa huonoa laatua kuin muukin visualinen suunnittelu. Lisäksi tämä huolimaton asenne saattaa aiheuttaa vaaratilanteita.

Lähden kahvilaan. Se onkin valopilkku muuten ankeassa kokonaisuudessa. Levoton, mutta mielenkiintoinen. Tiskin takana on kehnot valikoimat, mutta kahvi ja leivos ovat hyviä, joskin sikamaisen kallita. Mutta kallista on täällä käyminenkin ja itseltäni olisi jäänyt Logomo käymättä ellen pääsisi sisään alennetulla eläkeläishinnalla. Ihmettelen kyllä miksei Valokuvataiteen museon ja Kiasman järjestämiin näyttelyihin pääse ilmaiseksi sisään taiteilijajärjestön jäsenkortilla. Näihin järjestäviin laitoksiin nimittäin kyllä pääsee. Logomo rahastaa kulttuurilla, taikka omasta mielestäni kyllä sen puutteella.

Päätön kulttuurikaupunki

Kulttuuripääkaupunkihanke on hieno asia. Periaatteessa. Käytäntö näyttääkin olevan aivan toista.
Avajaiset ovat tänään. Viisitoista päivää myöhässä. Vuosihan alkoi jo yli kaksi viikkoa sitten. Oliko aivan ylivoimaista aloittaa samalla kun vuosi vaihtui? Jonkin rakennusliikkeen myöhästyneet aikataulutko määräävät milloin kulttuuria esitetään? Ja eikö tulen ja ilotulitusten kanssa leikkiminen olisi sopinut paremmin Uuteen vuoteen?

Kun tunnen hyvin Turkua ja turkulaisuutta ja Turun kaupungin suhtautumista kulttuuriin ja sen tekijöihin, olen alusta asti suhtautunut äärimmäisen skeptisesti tähän hankkeeseen. Totta kai on ennenaikaista tässä vaiheessa arvioida koko hanketta, mutta jotain voi aina sanoa. Arvelin jo etukäteen, että turkulaiset ammattitaiteilijat tulevat hyötymään hankkeesta varsin vähän. Siltä todella näyttääkin. Avajaiset ovat juuri sitä mitä pelkäsin: Isolla rahalla ulkomailta tuotettua populistista viihdettä. Eniten minua koko vuodessa närästää tuo tuliteema joka liittyy Turun moniin kaupunkipaloihin.

Kaupunkipalot olivat aikanaan hirvittäviä katastrofeja joissa ihmiset menettivät kotinsa, omaisuutensa ja jotkut henkensäkin. Kaupungille ne merkitsivät vuosikymmenien taloudellista taantumaa ja Turku menetti palon ansiosta jopa pääkaupungin asemansa. Ja nyt näistä paloista, näistä järkyttävistä katastrofeista tehdään populistista viihdettä ilman mitään syvempää ajatusta. Minusta se on halpamaista, ja olen häpeissäni turkulaisten puolesta.

Populistinen kulttuurikin on toki kulttuuria. Onpa niinkin, että koko kulttuuri on ajautumassa yhä populistisemmaksi, koska koko kulttuuri on ajautumassa, tai pakotetaan ajautumaan, yhä kaupallisemmaksi.Kaupaksi käy halpa, huonosti tehty ja ennen kaikkea hyvin markkinoitu tavara. Myös kulttuurin alueella. Ikävä kyllä.

Tyhmyys on tietenkin uusiutuva luonnonvara, siitä ei ole eikä tule olemaan puutetta. Mutta ei sitä silti tarvitse tieten tahtoen lisätä ja edistää.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän alan arvostaa elitismiä. Kaikista taiteista elitistisin on mielestäni klassinen musiikki. Siksi konsertteihin voikin mennä  nauttimaan laadukkaasta taiteesta. Klassisessa musiikissa on sen verran selvät kriteerit, ettei mikä tahansa räpellys sinne kelpaa. Muusikon pitää osata soittaa, säveltäjän säveltää, kapellimestarin johtaa. Ammattitaito on miellyttävää.

Elitismissä on tietenkin myös vaaransa. Helposti se johtaa jähmettymiseen, vanhoillisuuteen ja jäykkiin asenteisiin. Mutta ei välttämättä, ei aina, ei kaiikkialla. Onneksi.

Kuvataiteessa on toisin. Kuka tahansa pensselinheiluttaja voi kutsua itseään taiteilijaksi, ilman mitään ammattitaitoa, ilman mitään kykyä. Aina löytyy yleisöä, näyttelypaikkoja, arvostustakin. Vähän sama on laita teatterissakin. Kaikenlainen tömistely ja huutaminen menee täydestä. Näin on myös niin sanotun kevyen musiikin kohdalla. Aina löytyy yleisöä kehnollekin soittajalle tai laulajalle, kehnollekin bändille. Ikävä kyllä.

Mutta kelpaako Turku kulttuurikaupungiksi, kulttuuripääkaupungiksi? Kuvataiteilijana vastaan: ei sinne päinkään. Turku on suhtautunut viimeisten vuosikymmenten aikana kuvataiteilijoihinsa niin nuivasti, välinpitämättömästi, häpeämättömästi, että kulttuuripääkaupungin asema pitäisi pelkästään sen takia ottaa Turulta jo huomiseksi pois. Toivottavasti näin myös tapahtuu. Myös virallisesti. Omassa mielessäni olen toki riisunut Turulta tämän manttelin jo kauan sitten.