lauantai 29. tammikuuta 2011

Kävinpä Logomossa

Maaseudulta auton kanssa saapuvalle Logomoon meno on arpapeliä - missään ei ole selkeitä opasteita siitä, miten sinne mennään. Jos itse olisin ollut järjestämässä tämän luokan tapahtumia niin olisin kyllä hoitanut kadun varteen todella isot mainokset ja opastukset. Turku 2011-säätiö ei näköjään ole pitänyt tällaista tarpeellisena. Outo asenne.
Kaiken näkemäni informaation visuaalinen ilme on ollut kammottavan huono. En tiedä kuka tai ketkä siitä vastaavat mutta amatöörimäistä, aikansa elänyttä, tavanomaista, yhdellä sanalla sanoen kurjaa jälkeä se on.

Jo sisään tulo on pettymys. Vastassa on joku ihme rättikokoelma ja lippujono. Yksi ihminen myymässä lippuja tapahtumaan johon odotetaan satoja tuhansia kävijöitä.
Komea miljöö hukkuu siihen rättinäyttelyyn, onneksi sentään viereinen kahvila on hieno ja kiinnostavasti toteutettu.

Sitten näyttelyihin. Ensiksi katsoin valokuvia. Vain muutama puhutteleva kuva Sanni Sepolta, muut eivät juuri säväyttäneet. Kuka jaksaa katsoa Elina Brotherusta vuosi vuoden perään? En minä ainakaan. Seinien sijoittelu ja ripustus on sekavaa, näyttelyssä on vaikea kulkea.

Tom of Finlandin töistä olen nähnyt kuvia jo kymmeniä vuosia sitten joten mitään uutta  tämä näyttely ei tarjoa. Ihailen kuitenkin Tomin piirustustaitoa ja -tekniikkaa. Ammattimies. Pidän myös hänen huumoristaan. Hiukan ihmettelen esittelytekstejä joissa korostetaan Tomin kuvien maskuliinisuutta. No, onhan niissä joitain bodarien piirteitä mutta kyllä ne kuvat isoine tisseineen, ampiaisvyötäröineen ja pienine mutta rehevine takamuksineen ovat myös hämmästyttävän naisellisia. Perinteisen homokuvan neitimäisyyttä niissä ei ole mutta feminiinisyyttä kyllä.

Videoteoksia en yleensä jaksa katsoa, en ole erityinen elävän kuvan ja vielä vähemmän televisiokuvan ystävä. Katselen aikani Eija-Liisa Ahtilan teosta mutta en saa siihen otetta. Teos on mielestäni pinnallinen ja teennäinen, hienosti ja varmaan kalliisti toteutettua tyhjyyttä joka jättää minut täysin kylmäksi. Kyllästyn ja jatkan matkaa.

Heurekan toteuttama Tuli on irti -näyttely on täysi fiasko. Huonosti, huolimattomasti, ilman selkeää ajatusta toteutettu amatöörimäinen teelmys. Periaatteessa en pidä koko ajatuksesta, Turun palon viihteeksi kääntämisestä. Kaupunkipalot olivat hirvittäviä katastrofeja joissa ihmiset menettivät koko omaisuutensa, jotkut henkensäkin. Kaupunki sai sellaisesta iskun josta toipuminen kesti vuosikymmeniä. Turku ei viimeisestä suurpalostaan toipunut koskaan siinä mielessä, että menetti siinä yhteydessä pääkaupunkiutensa. Ja nyt tästä katastrofista tehdään viihdettä, ikäänkuin se olisi jotain kivaa. Mielestäni tämä on mautonta ja häpeällistä.
Haluan äkkiä pois tästä näyttelystä mutta en löydä ulos. Arvelen puhelin vyöllä seisoskelevaa miekkosta henkilökuntaan kuuluvaksi ja olenkin oikeassa, Kaveri neuvoo minut oikeaan suuntaan.
Kiivaasti tihrustamalla erotankin viimein uloskäynnin merkin. Samalla tiedostan, että kaikkialla näyttelyssä ovat nämä opasteet aivan olemattoman mitättömiä ja huomaamattomia. Näyttelyissä on vaikea liikkua kun ei tiedä missä ja mistä ne alkavat ja loppuvat. Samaa huonoa laatua kuin muukin visualinen suunnittelu. Lisäksi tämä huolimaton asenne saattaa aiheuttaa vaaratilanteita.

Lähden kahvilaan. Se onkin valopilkku muuten ankeassa kokonaisuudessa. Levoton, mutta mielenkiintoinen. Tiskin takana on kehnot valikoimat, mutta kahvi ja leivos ovat hyviä, joskin sikamaisen kallita. Mutta kallista on täällä käyminenkin ja itseltäni olisi jäänyt Logomo käymättä ellen pääsisi sisään alennetulla eläkeläishinnalla. Ihmettelen kyllä miksei Valokuvataiteen museon ja Kiasman järjestämiin näyttelyihin pääse ilmaiseksi sisään taiteilijajärjestön jäsenkortilla. Näihin järjestäviin laitoksiin nimittäin kyllä pääsee. Logomo rahastaa kulttuurilla, taikka omasta mielestäni kyllä sen puutteella.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti