perjantai 30. syyskuuta 2011

Synti ja häpeä

Kun Turun päättäjät ajavat Aurajoen yli uutta siltaa kuin käärmettä pyssyyn, olen joutunut miettimään synnin käsitettä. Tämän kaltainen ympäristön tuhoaminen on näet mielestäni puhtaasti perkeleestä, sielunvihollisen työtä niinkuin ystäväni Ilkka Pärssinen sanoisi. Kuten tiedetään, perkele kulkee ympäriinsä kuin kiljuva jalopeura tuhojaan tekemässä. Turussa tämä veikko hiilihankoineen viihtyy erityisen hyvin.

Kävellessäni Turun torilla muutama päivä sitten mietin mielessäni miltä tori näyttäisi jos se olisi saanut pitää ympärillään vanhat, kauniit ja arvokkaat rakennuksensa. Torissa olisi arvokkuutta, tyylikkyyttä ja vanhan kulttuurikaupungin tuntua sen sijaan että se nyt kertoo tyylittömyydestä, ahneudesta ja nousukasmaisuudesta.
Olen siksi iäkäs, että olen lapsena käynyt Phoenixin talossa. Äitini oli siellä jonkin aikaa töissä. Muistan kahvilan jossa kävimme herkuttelemassa. Muistan Cygnaeuksen koulun, muistan Hamburger Börsin, muistan vanhan Wiklundin, Teräksen talot. Muistan Kauppatorin arvokkuuden. Siitä ei ole enää mitään jäljellä. Perkele on onnistunut hävitystyössään.

Sielu on arka kapistus. Jatkuva ympäristön tuhoaminen, sen rumentaminen, ei voi olla vaikuttamatta ihmisen sisimpään. Sydän särkyy, niinkuin muinoin sanottiin ja sanotaan vieläkin, ainakin iskelmärunoudessa. Eikä näitä palasia liimaa kasaan enää millään, jälkiä jättämättä.

Otsikossa mainitaan myös häpeä. Mutta häpeääkö kukaan enää mitään? -Eivät ainakaan nämä nykyiset päättäjät, nämä valehtelevat, omia ja kavereittensa etuja ajavat Perkeleen juoksupojat. Häpeästä he eivät tiedä mitään, moista sanaa eivät ole kuulleetkaan ja sen merkityksen joutuvat googlettamaan jos joku sitä sattuu kysymään. Synti ja häpeä jotka joskus muinoin olivat kausaalisuhteessa eivät enää kulje yhdessä. Pikemminkin synti hävittää häpeän ja mitä enemmän syntiä tekee sitä kauemmas myös häpeä väistyy.