Kriitikko on aina oikeassa

Voiko kriitikolta vaatia ammattitaitoa? - tätä olen monesti joutunut miettimään lukiessani Turun Sanomien kuvataidekritiikkiä viimeisen vuoden aikana. Tuntuu siltä kuin lehti olisi saanut jälleen ns. legendaarista kriitikkoa Osmo Lainetta vastaavan kriitikon. Osmo Laine jäi historiaan kyvystään arvioida lähes poikkeuksetta väärin. Hän moitiskeli kaikkea sellaista jonka myöhempi aika on tunnustanut tärkeäksi ja merkitykselliseksi, ja kehui kaikkea joutavaa ja toisarvoista.

Lehden nykyinen kriitikko Nina Suni jatkaa samaa linjaa. Aluksi ärryin hänen kyvyttömyydestään kirjoittaa - kömpelöstä, epätarkasta kielestä. Siinä suhteessa hän on sittemmin jonkin verran kehittynyt. Virtuoosimaisuudesta hänen kielensä on kaukana, mutta asiansa hän osaa jo ymmärrettävästi esittää. Kuvan lukemisen kanssa on toisin. Hän on ylistänyt ns. maasta taivaaseen teoksia, jotka olivat hutiloiden ja ammattitaidottomasti tehtyjä ja joissa ei ollut idean siementäkään. Toisaalta hän on lytännyt virtuoosimaisa teoksia, joissa on ollut selkeä ja tärkeä idea.

Viimeksi näin kävi Erkki Mykrän näyttelyn kohdalla. Ei liene yksinomaan kriitikon vika, että arvostelu oli lehdessä kaksi päivää näyttelyn jälkeen, mutta törkeää piittaamattomutta se osoittaa kuvataidetta ja -taiteilijoita kohtaan. Kun lisäksi sanottava on yksinomaan negatiivista niin mielestäni olisi ollut parempi jättää koko juttu julkaisematta.

Erkki Mykrän työtä yli 40 vuotta seuranneena olen tästä näyttelystä aivan eri mieltä kuin Nina Suni. Mykrä käyttää kuvataiteessa harvinaista ja vaikeaa lajia, ironiaa. Pelkkä yrityskin on siksi jo kiitoksen arvoinen. Kuvanveistäjänä Mykrä on muodon virtuoosi. Siksi hänellä on varaa tehdä työnsä kömpelöiksi, jopa naiiveiksi. Mykrä myös yhdistää kaksi taiteen lajia, kirjallisuuden ja kuvanveiston, aivan omalla, persoonallisella tavallaan. Ja asiat joista Mykrä näyttelyssään kertoo, ovat tosia, oikeita asioita. Asioita, jotka Turussa ovat vuosisatojen aikana tapahtuneet ja koskettaneet ihmisiä ja heidän elämäänsä. Mykrän kritiikki voi toki olla pistävää, mutta ei pahantahtoista.

Taiteilijalle kritiikki on siitä hankalaa, että kriitikko on aina oikeassa. Taiteilijalla ei ole käytännössä mitään mahdollisuutta vuoropuheluun, kritiikkiin vastaamiseen. On vain nieltävä mitä suuhun työnnetään, kieltäytyä ei voi ja vaikka tulisi miten pahasti väärin kohdelluksi ei voi tehdä mitään.

Kriitikolla on toki oikeus omaan mielipiteeseensä, olkoon se sitten miten ammattitaidoton, tunteenomainen tai perustelematon hyvänsä. Mutta kritiikin tehtävä on hiukan laajempi kuin esitellä näitä tunteenpurkauksia. Kriitikon pitäisi kyetä sekä esittelemään taiteilijan teoksia että arvioimaan niiden merkityksiä. Myös objektiivisesti, mahdollisuuksien mukaan itsensä ja omat mieltymyksensä unohtaen. Se on vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Nina Suni on tällä tiellä vasta aivan alussa.

Kuvataiteen syöpä

Turussa on kolmen viime viikon aikana julkistettu kaksi mielestäni kammottavaa taidehanketta. Jokirannassa seisova Wärtsilän vanha nosturi aiotaan muuttaa Tarja Ervastin mediataiteen keinoin taideteokseksi. Kyseessä on ainoa jäljellä oleva nosturi sarjaa, jota aikanaan oli useita. Taistelun jälkeeen tämä nosturi saatiin säilymään - kunnes nyt se taiteen keinoin tuhotaan. 

Minä haluan, että nosturi pysyy nosturina. Että sitä huolletaan ja pidetään kunnossa ja annetaan sen säilyä muistona siitä vilkkaasta telakka-alueesta joka joen itärannalla vielä muutama vuosikymmen sitten oli toiminnassa.

En halua, että nosturia koristellaan millään valoilla tai videoilla. Koko tällainen ajatus on sairas, vastenmielinen, ja osoittaa täydellistä kunnioituksen puutetta aiempien sukupolvien työtä kohtaan. 

Pari päivää sitten julkistettiin uusi tuhovimmainen hanke. Kaupunginkirjaston juuri kunnostetun vanhan pääkirjaston portaikkoon on rakennettu Charles Sandisonin videoteos. Niinkuin ei hieno portaikko itsessään olisi arvokasta ja ihaltavaa rakennustaidetta.  Mihin on kadonnut tyylitaju ja vanhan kunnioittaminen? Onko taiteilijoiden pakko olla niin narsisteja, että tunkevat itsensä teostensa kautta jokaiseen mahdolliseen ja mahdottomaan paikkaan? 

Mediataide on kallista taidetta. Näistä ensin mainitun budjetti on 150 000 euroa, jälkimmäisen 64 300 euroa. Tietokoneiden, projektoreiden ja videoiden käyttöön perustuvat teokset ovat lyhytikäisiä. Tekniikka on helposti hajoavaa, vikojen takia teokset ovat usein poissa käytöstä,  korjaus, huolto ja ylläpito maksaa. Muutaman vuoden päästä laitteita ei enää kannata korjata ja teos on entinen. 

Samalla rahalla saisi kestävääkin taidetta. Samalla rahalla saisi helposti 10-20 teosta joiden käyttöikä olisi vähintään kymmeniä, todennäköisemmin satoja vuosia.  Ja nämä voitaisiin myös sijoittaaa paikkoihin jossa ne eivät pilaa maisemaa tai kulttuuriympäristöä. 

Minulla ei ole mitään mediataidetta vastaan. En uskaltaisikaan. Oma poikani ja miniäni ovat mediataiteilijoita. Mutta vastustan tällaista tårta på tårta -mentaliteettia. Vastustan sen kaltaista taiteen pakkosyöttöä, jota nämä molemmat hankkeet edustavat. Näin toteutettuna mediataiteesta tulee taiteeen syöpä, kasvain joka tekee isäntänsä sairaaksi.

Kyl mää muista

Ihmise muisti se o merkilline asia. Sitä luule et muista jonku asia taik jonku hetke taik tapahtuma, mut memppäs kysymä jolta toiselt joka oli siäl paikal taik muute tiätä se asia, ni kyl huamat et hän muistaki iha eri taval. Katos ku muisti onki semmone et see valitte mikä muisteta. Se jättä pois ja tua tilal, se muutta ja unhotta ja keksi iha uutta tavara. Ei muistisse voi luatta. Se keksi uusi jutui iha siin ku säilyttä entisi. Muisti o vähä niinku semmone jonkulaine  taiteilija tai keksijä ku asu meis jokases ja keksi iha uusi asioi entistem pohjalt.  

Aika hauska juttu mun miälestän. Kyl hyvä juttu ain torellisuure voitta.