Synti ja häpeä

Kun Turun päättäjät ajavat Aurajoen yli uutta siltaa kuin käärmettä pyssyyn, olen joutunut miettimään synnin käsitettä. Tämän kaltainen ympäristön tuhoaminen on näet mielestäni puhtaasti perkeleestä, sielunvihollisen työtä niinkuin ystäväni Ilkka Pärssinen sanoisi. Kuten tiedetään, perkele kulkee ympäriinsä kuin kiljuva jalopeura tuhojaan tekemässä. Turussa tämä veikko hiilihankoineen viihtyy erityisen hyvin.

Kävellessäni Turun torilla muutama päivä sitten mietin mielessäni miltä tori näyttäisi jos se olisi saanut pitää ympärillään vanhat, kauniit ja arvokkaat rakennuksensa. Torissa olisi arvokkuutta, tyylikkyyttä ja vanhan kulttuurikaupungin tuntua sen sijaan että se nyt kertoo tyylittömyydestä, ahneudesta ja nousukasmaisuudesta.
Olen siksi iäkäs, että olen lapsena käynyt Phoenixin talossa. Äitini oli siellä jonkin aikaa töissä. Muistan kahvilan jossa kävimme herkuttelemassa. Muistan Cygnaeuksen koulun, muistan Hamburger Börsin, muistan vanhan Wiklundin, Teräksen talot. Muistan Kauppatorin arvokkuuden. Siitä ei ole enää mitään jäljellä. Perkele on onnistunut hävitystyössään.

Sielu on arka kapistus. Jatkuva ympäristön tuhoaminen, sen rumentaminen, ei voi olla vaikuttamatta ihmisen sisimpään. Sydän särkyy, niinkuin muinoin sanottiin ja sanotaan vieläkin, ainakin iskelmärunoudessa. Eikä näitä palasia liimaa kasaan enää millään, jälkiä jättämättä.

Otsikossa mainitaan myös häpeä. Mutta häpeääkö kukaan enää mitään? -Eivät ainakaan nämä nykyiset päättäjät, nämä valehtelevat, omia ja kavereittensa etuja ajavat Perkeleen juoksupojat. Häpeästä he eivät tiedä mitään, moista sanaa eivät ole kuulleetkaan ja sen merkityksen joutuvat googlettamaan jos joku sitä sattuu kysymään. Synti ja häpeä jotka joskus muinoin olivat kausaalisuhteessa eivät enää kulje yhdessä. Pikemminkin synti hävittää häpeän ja mitä enemmän syntiä tekee sitä kauemmas myös häpeä väistyy.

Neekeriukoista

Teuvo Hakkarainen on puheillaan neekeriukoista sohaissut varsinaiseen muurahaispesään. Kuten niin usein Suomessa ei nytkään nähdä metsää puilta. Paheksutaan käytettyä sanaa mutta ei haluta kuulla mitä Hakkarainen puheillaan tarkoittaa, sillä tottahan on, että Helsingissä, Turussa ja varmaan monessa muussakin kaupungissa ovat torien kulmat täynnä tummaihoisia henkilöitä.

Itse kyllä olen vahvasti laiskottelevan, leppoisan elämäntavan kannalla, mutta laiskottelussakin on eroa. Minulle se antaa mahdollisuuden ennen kaikkea lukemiseen, ja vaikka luenkin paljon roskaa,  olen varmasti kaiken lukemiseni kautta oppinut ymmärtämään ihmisiä ja maailmaa paremmin kuin jos olisin käyttänyt aikani vaikkapa torin kulmilla. Laiskottelu antaa mahdollisuuden sivistää itseään monin eri tavoin. Sivistäminen tosin ei ole muodissa vaan päinvastoin, tyhmistäminen ja tyhmyydellä ylpeily on tätä päivää.

Mutta Hakkaraisen puheet eivät ole tyhmyydellä ylpeilyä vaan paljon työtä, tai ainakin kauppaa  tehneen hölösuisen  kansanmiehen huomioita selvästä epäkohdasta. Tabun aseman saaneiden sanojen käyttö ei muuta sitä tosiasiaa, että suomalainen  maahanmuuttopolitiikka on pahasti epäonnistunut. Sen sijaan, että maahanmuuttajat olisivat luonteva, elämää ja kulttuuria rikastuttava osa suomalaista yhteiskuntaa on heistä tullut erillisryhmiä jotka kommunikoivat lähinnä keskenään ja ovat usein sotajalalla suomalaista yhteiskuntaa kohtaan.

Yhteiskunnallisten vastakohtien kiristyessä, eriarvoisuuden kasvaessa, työttömyyden ja köyhyyden lisääntyessä lisääntyvät myös rasistiset asenteet. Syyllisiä haetaan erilaisista, toisen näköisistä ihmisistä sen sijaan että sitä haettaisiin politiikasta, talouselämästä ja näissä vaikuttavista päättäjistä, joiden ajatukset ja toimenpiteet ovat johtaneet nykyiseen eriarvoisuuteen.

On toki käytännössä helpompaa käydä kadulla vastaan tulevan mustaihoisen kuin Jyrki Kataisen tai Björn Wahlroosin kimppuun, mutta syytöntä siinä yhtä kaikki mäiskitään ja syylliset saavat nauraa partaansa mikäli sellainen heillä sattuu olemaan. Kataisellehan ei vielä parta kasva joten hänen on pakko kiherrellä kämmeniinsä.

Jyrki Katainen ja Björn Wahlroos pitävät jatkuvasti palopuheita joissa he markkinoivat omia käsityksiään jotka käytännössä ovat yhteiskuntarauhan kannalta äärettömän paljon vaarallisempia kuin jotkut Hakkaraisen puheet. Media referoi näitä puheita kuin Jumalan sanaa vailla alkeellisintakaan kriittisyyttä tai visiota siitä, mihin näiden puheiden ajatukset toteutuneina johtaisivat. Mutta mediaahan ei nykymaailmassa saa kritisoida.

Kansallismaisema

Olen alusta saakka suhtautunut varsin epäillen ajatukseen rakentaa uusi silta Auransillan ja Tuomiokirkkosillan välille. Ongelmana on se, että tällä välillä ei ole järkeviä jatkoyhteyksiä kuin joen länsipuolellaja nekin ovat liikenteellisesti ahtaita ja vaarallisia. Kävelijälle yhteydet itäpuolella vielä menettelevät, mutta pyöräilijä joutuu keskelle ahdasta, kaoottista liikennettä sekä Hämeenkadulla että Uudenmaankadulla. Varsinkin se paikka johon siltaa nyt suunnitellaan, Rettiginrinteen ja Kauppiaskadun välille, on aivan toivoton, enkä näe minkäänlaista tarvetta kyseiseen paikkaan tulevalle sillalle. Hieman parempi ja järkevämpi paikka olisi Vanhan Suurtorin ja vanhan kirjaston välillä, mutta täysin tarpeeton sekin silta olisi.

Turku on pieni kaupunki jossa etäisyydet ovat lyhyitä. On totta, että Auransilta on kevyelle liikenteelle ahdas, Tuomiokirkkosillalla sen sijaan on tilaa, ja nämä sillat ovat varsin lähellä toisiaan. Tuskin kenenkään tarvitsee päästä joen yli juuri siitä kohtaa jossa sattuu kulloinkin olemaan, pienen kierroksen voi aina tehdä. Kun Myllysilta taas saadaan käyttöön on Turussa parin kilometrin matkalla 7 siltaa joita pitkin pääsee joen yli. Luulisi sen riittävän.

Liian vähän on edelleen kiinnitetty huomiota mahdollisen sillan maisemavaikutuksiin. Auransillalta ylös jokea aukeaa Turun kaunein maisema. Rakennuskanta on tällä osalla vanhaa ja hyvin säilynyttä, harmonista ja rauhallista. Rantakatujen vanhat puut tuovat maisemaan oman elävyytensä ja taustalla näkyvä Tuomiokirkon torni muistuttaa Turun pitkästä historiasta.

Ja tämän maiseman turkulaiset päättäjät haluavat tuhota modernilla, rumalla, paikkaansa sopimattomalla ja täysin tarpeettomalla sillalla.

Liian vähän puhutaan ympäristön vaikutuksesta ihmisen psyykeen. Olen itse vakuuttunut siitä, että ruma, kaoottinen ympäristö lisää ahdistusta ja sairauksia ja kaunis, tasapainoinen ympäristö vastaavasti lisää terveyttä ja hyvinvointia.

Muistan vielä hyvin millainen kaupunki Turku oli 50-60 vuotta sitten ja miten se on tässä ajassa muuttunut. Kauniista kaupungista on tehty sekava, rikkonainen ympäristö, vanhoja hienoja rakennuksia ja varsinkaan rakennuskokonaisuuksia ei ole säästetty vaan on surutta revitty talot ja korttelit maan tasalle. Jo 60-luvulla alkaneesta vastustuksesta huolimatta on tilalle sitten rakennettu ympäristöhaittoja ja homeen pesiä. Onko todella niin, että tätä järjettömyyttä on pakko jatkaa loputtomiin?

Miinusta vai plussaa?

Vaimoni kertoi pari päivää sitten lukeneensa tutkimuksesta jossa kerrottiin positiivisesta ja negatiivisesta elämänasenteesta ja niiden vaikutuksesta aivoihin. Jos nyt oikein ymmärsin (jota kyllä epäilen) niin nämä asenteet vahvistavat ja laajentavat niitä aivojen alueita joilla näitä asenteita synnytetään ja käytetään.

Olenkin ihmetellyt omaa tyhmistymistäni jo pitkään. Oikeastaan en käsitä enää mistään mitään. Olen ajatellut  tämän olevan seurausta vanhenemisesta, yksinkertaista vanhuudenhöperyyttä, mutta ehkä näin ei olekaan. Saattaa olla, että negatiivinen aivoalueeni on vallannut jo suurin piirtein koko aivot, pikkuaivoja ehkä lukuunottamatta. Tilaa ei ole enää muulle kuin negaatiolle.

Mutta entäpä jos käännän kelkkani ja alan iloita särkevästi polvestani, Stefan Wallinin moukkamaisuudesta ja muusta perussuomalaisuudesta. Pikku hiljaa tämä positiivisuus valtaa koko aivoni. Paitsi että muutun sietämättömäksi ympäristölleni ei käsityskykyni parane hiukkaakaan. Olen hypännyt ojasta allikkoon joka uimataidottomalle on kohtalokasta. Jos kyseessä on yli 1,5 metriä syvä allikko on edessä julma hukkumiskuolema.

Ehkäpä on parasta pysytellä täällä ojassa. Virtaava vesi on kuitenkin seisovaa raikkaampaa.

Kriitikko on aina oikeassa

Voiko kriitikolta vaatia ammattitaitoa? - tätä olen monesti joutunut miettimään lukiessani Turun Sanomien kuvataidekritiikkiä viimeisen vuoden aikana. Tuntuu siltä kuin lehti olisi saanut jälleen ns. legendaarista kriitikkoa Osmo Lainetta vastaavan kriitikon. Osmo Laine jäi historiaan kyvystään arvioida lähes poikkeuksetta väärin. Hän moitiskeli kaikkea sellaista jonka myöhempi aika on tunnustanut tärkeäksi ja merkitykselliseksi, ja kehui kaikkea joutavaa ja toisarvoista.

Lehden nykyinen kriitikko Nina Suni jatkaa samaa linjaa. Aluksi ärryin hänen kyvyttömyydestään kirjoittaa - kömpelöstä, epätarkasta kielestä. Siinä suhteessa hän on sittemmin jonkin verran kehittynyt. Virtuoosimaisuudesta hänen kielensä on kaukana, mutta asiansa hän osaa jo ymmärrettävästi esittää. Kuvan lukemisen kanssa on toisin. Hän on ylistänyt ns. maasta taivaaseen teoksia, jotka olivat hutiloiden ja ammattitaidottomasti tehtyjä ja joissa ei ollut idean siementäkään. Toisaalta hän on lytännyt virtuoosimaisa teoksia, joissa on ollut selkeä ja tärkeä idea.

Viimeksi näin kävi Erkki Mykrän näyttelyn kohdalla. Ei liene yksinomaan kriitikon vika, että arvostelu oli lehdessä kaksi päivää näyttelyn jälkeen, mutta törkeää piittaamattomutta se osoittaa kuvataidetta ja -taiteilijoita kohtaan. Kun lisäksi sanottava on yksinomaan negatiivista niin mielestäni olisi ollut parempi jättää koko juttu julkaisematta.

Erkki Mykrän työtä yli 40 vuotta seuranneena olen tästä näyttelystä aivan eri mieltä kuin Nina Suni. Mykrä käyttää kuvataiteessa harvinaista ja vaikeaa lajia, ironiaa. Pelkkä yrityskin on siksi jo kiitoksen arvoinen. Kuvanveistäjänä Mykrä on muodon virtuoosi. Siksi hänellä on varaa tehdä työnsä kömpelöiksi, jopa naiiveiksi. Mykrä myös yhdistää kaksi taiteen lajia, kirjallisuuden ja kuvanveiston, aivan omalla, persoonallisella tavallaan. Ja asiat joista Mykrä näyttelyssään kertoo, ovat tosia, oikeita asioita. Asioita, jotka Turussa ovat vuosisatojen aikana tapahtuneet ja koskettaneet ihmisiä ja heidän elämäänsä. Mykrän kritiikki voi toki olla pistävää, mutta ei pahantahtoista.

Taiteilijalle kritiikki on siitä hankalaa, että kriitikko on aina oikeassa. Taiteilijalla ei ole käytännössä mitään mahdollisuutta vuoropuheluun, kritiikkiin vastaamiseen. On vain nieltävä mitä suuhun työnnetään, kieltäytyä ei voi ja vaikka tulisi miten pahasti väärin kohdelluksi ei voi tehdä mitään.

Kriitikolla on toki oikeus omaan mielipiteeseensä, olkoon se sitten miten ammattitaidoton, tunteenomainen tai perustelematon hyvänsä. Mutta kritiikin tehtävä on hiukan laajempi kuin esitellä näitä tunteenpurkauksia. Kriitikon pitäisi kyetä sekä esittelemään taiteilijan teoksia että arvioimaan niiden merkityksiä. Myös objektiivisesti, mahdollisuuksien mukaan itsensä ja omat mieltymyksensä unohtaen. Se on vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Nina Suni on tällä tiellä vasta aivan alussa.

Kuvataiteen syöpä

Turussa on kolmen viime viikon aikana julkistettu kaksi mielestäni kammottavaa taidehanketta. Jokirannassa seisova Wärtsilän vanha nosturi aiotaan muuttaa Tarja Ervastin mediataiteen keinoin taideteokseksi. Kyseessä on ainoa jäljellä oleva nosturi sarjaa, jota aikanaan oli useita. Taistelun jälkeeen tämä nosturi saatiin säilymään - kunnes nyt se taiteen keinoin tuhotaan. 

Minä haluan, että nosturi pysyy nosturina. Että sitä huolletaan ja pidetään kunnossa ja annetaan sen säilyä muistona siitä vilkkaasta telakka-alueesta joka joen itärannalla vielä muutama vuosikymmen sitten oli toiminnassa.

En halua, että nosturia koristellaan millään valoilla tai videoilla. Koko tällainen ajatus on sairas, vastenmielinen, ja osoittaa täydellistä kunnioituksen puutetta aiempien sukupolvien työtä kohtaan. 

Pari päivää sitten julkistettiin uusi tuhovimmainen hanke. Kaupunginkirjaston juuri kunnostetun vanhan pääkirjaston portaikkoon on rakennettu Charles Sandisonin videoteos. Niinkuin ei hieno portaikko itsessään olisi arvokasta ja ihaltavaa rakennustaidetta.  Mihin on kadonnut tyylitaju ja vanhan kunnioittaminen? Onko taiteilijoiden pakko olla niin narsisteja, että tunkevat itsensä teostensa kautta jokaiseen mahdolliseen ja mahdottomaan paikkaan? 

Mediataide on kallista taidetta. Näistä ensin mainitun budjetti on 150 000 euroa, jälkimmäisen 64 300 euroa. Tietokoneiden, projektoreiden ja videoiden käyttöön perustuvat teokset ovat lyhytikäisiä. Tekniikka on helposti hajoavaa, vikojen takia teokset ovat usein poissa käytöstä,  korjaus, huolto ja ylläpito maksaa. Muutaman vuoden päästä laitteita ei enää kannata korjata ja teos on entinen. 

Samalla rahalla saisi kestävääkin taidetta. Samalla rahalla saisi helposti 10-20 teosta joiden käyttöikä olisi vähintään kymmeniä, todennäköisemmin satoja vuosia.  Ja nämä voitaisiin myös sijoittaaa paikkoihin jossa ne eivät pilaa maisemaa tai kulttuuriympäristöä. 

Minulla ei ole mitään mediataidetta vastaan. En uskaltaisikaan. Oma poikani ja miniäni ovat mediataiteilijoita. Mutta vastustan tällaista tårta på tårta -mentaliteettia. Vastustan sen kaltaista taiteen pakkosyöttöä, jota nämä molemmat hankkeet edustavat. Näin toteutettuna mediataiteesta tulee taiteeen syöpä, kasvain joka tekee isäntänsä sairaaksi.

Kyl mää muista

Ihmise muisti se o merkilline asia. Sitä luule et muista jonku asia taik jonku hetke taik tapahtuma, mut memppäs kysymä jolta toiselt joka oli siäl paikal taik muute tiätä se asia, ni kyl huamat et hän muistaki iha eri taval. Katos ku muisti onki semmone et see valitte mikä muisteta. Se jättä pois ja tua tilal, se muutta ja unhotta ja keksi iha uutta tavara. Ei muistisse voi luatta. Se keksi uusi jutui iha siin ku säilyttä entisi. Muisti o vähä niinku semmone jonkulaine  taiteilija tai keksijä ku asu meis jokases ja keksi iha uusi asioi entistem pohjalt.  

Aika hauska juttu mun miälestän. Kyl hyvä juttu ain torellisuure voitta.