Voiko kriitikolta vaatia ammattitaitoa? - tätä olen monesti joutunut miettimään lukiessani Turun Sanomien kuvataidekritiikkiä viimeisen vuoden aikana. Tuntuu siltä kuin lehti olisi saanut jälleen ns. legendaarista kriitikkoa Osmo Lainetta vastaavan kriitikon. Osmo Laine jäi historiaan kyvystään arvioida lähes poikkeuksetta väärin. Hän moitiskeli kaikkea sellaista jonka myöhempi aika on tunnustanut tärkeäksi ja merkitykselliseksi, ja kehui kaikkea joutavaa ja toisarvoista.
Lehden nykyinen kriitikko Nina Suni jatkaa samaa linjaa. Aluksi ärryin hänen kyvyttömyydestään kirjoittaa - kömpelöstä, epätarkasta kielestä. Siinä suhteessa hän on sittemmin jonkin verran kehittynyt. Virtuoosimaisuudesta hänen kielensä on kaukana, mutta asiansa hän osaa jo ymmärrettävästi esittää. Kuvan lukemisen kanssa on toisin. Hän on ylistänyt ns. maasta taivaaseen teoksia, jotka olivat hutiloiden ja ammattitaidottomasti tehtyjä ja joissa ei ollut idean siementäkään. Toisaalta hän on lytännyt virtuoosimaisa teoksia, joissa on ollut selkeä ja tärkeä idea.
Viimeksi näin kävi Erkki Mykrän näyttelyn kohdalla. Ei liene yksinomaan kriitikon vika, että arvostelu oli lehdessä kaksi päivää näyttelyn jälkeen, mutta törkeää piittaamattomutta se osoittaa kuvataidetta ja -taiteilijoita kohtaan. Kun lisäksi sanottava on yksinomaan negatiivista niin mielestäni olisi ollut parempi jättää koko juttu julkaisematta.
Erkki Mykrän työtä yli 40 vuotta seuranneena olen tästä näyttelystä aivan eri mieltä kuin Nina Suni. Mykrä käyttää kuvataiteessa harvinaista ja vaikeaa lajia, ironiaa. Pelkkä yrityskin on siksi jo kiitoksen arvoinen. Kuvanveistäjänä Mykrä on muodon virtuoosi. Siksi hänellä on varaa tehdä työnsä kömpelöiksi, jopa naiiveiksi. Mykrä myös yhdistää kaksi taiteen lajia, kirjallisuuden ja kuvanveiston, aivan omalla, persoonallisella tavallaan. Ja asiat joista Mykrä näyttelyssään kertoo, ovat tosia, oikeita asioita. Asioita, jotka Turussa ovat vuosisatojen aikana tapahtuneet ja koskettaneet ihmisiä ja heidän elämäänsä. Mykrän kritiikki voi toki olla pistävää, mutta ei pahantahtoista.
Taiteilijalle kritiikki on siitä hankalaa, että kriitikko on aina oikeassa. Taiteilijalla ei ole käytännössä mitään mahdollisuutta vuoropuheluun, kritiikkiin vastaamiseen. On vain nieltävä mitä suuhun työnnetään, kieltäytyä ei voi ja vaikka tulisi miten pahasti väärin kohdelluksi ei voi tehdä mitään.
Kriitikolla on toki oikeus omaan mielipiteeseensä, olkoon se sitten miten ammattitaidoton, tunteenomainen tai perustelematon hyvänsä. Mutta kritiikin tehtävä on hiukan laajempi kuin esitellä näitä tunteenpurkauksia. Kriitikon pitäisi kyetä sekä esittelemään taiteilijan teoksia että arvioimaan niiden merkityksiä. Myös objektiivisesti, mahdollisuuksien mukaan itsensä ja omat mieltymyksensä unohtaen. Se on vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Nina Suni on tällä tiellä vasta aivan alussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti