Voiko kriitikolta vaatia ammattitaitoa? - tätä olen monesti joutunut miettimään lukiessani Turun Sanomien kuvataidekritiikkiä viimeisen vuoden aikana. Tuntuu siltä kuin lehti olisi saanut jälleen ns. legendaarista kriitikkoa Osmo Lainetta vastaavan kriitikon. Osmo Laine jäi historiaan kyvystään arvioida lähes poikkeuksetta väärin. Hän moitiskeli kaikkea sellaista jonka myöhempi aika on tunnustanut tärkeäksi ja merkitykselliseksi, ja kehui kaikkea joutavaa ja toisarvoista.
Lehden nykyinen kriitikko Nina Suni jatkaa samaa linjaa. Aluksi ärryin hänen kyvyttömyydestään kirjoittaa - kömpelöstä, epätarkasta kielestä. Siinä suhteessa hän on sittemmin jonkin verran kehittynyt. Virtuoosimaisuudesta hänen kielensä on kaukana, mutta asiansa hän osaa jo ymmärrettävästi esittää. Kuvan lukemisen kanssa on toisin. Hän on ylistänyt ns. maasta taivaaseen teoksia, jotka olivat hutiloiden ja ammattitaidottomasti tehtyjä ja joissa ei ollut idean siementäkään. Toisaalta hän on lytännyt virtuoosimaisa teoksia, joissa on ollut selkeä ja tärkeä idea.
Viimeksi näin kävi Erkki Mykrän näyttelyn kohdalla. Ei liene yksinomaan kriitikon vika, että arvostelu oli lehdessä kaksi päivää näyttelyn jälkeen, mutta törkeää piittaamattomutta se osoittaa kuvataidetta ja -taiteilijoita kohtaan. Kun lisäksi sanottava on yksinomaan negatiivista niin mielestäni olisi ollut parempi jättää koko juttu julkaisematta.
Erkki Mykrän työtä yli 40 vuotta seuranneena olen tästä näyttelystä aivan eri mieltä kuin Nina Suni. Mykrä käyttää kuvataiteessa harvinaista ja vaikeaa lajia, ironiaa. Pelkkä yrityskin on siksi jo kiitoksen arvoinen. Kuvanveistäjänä Mykrä on muodon virtuoosi. Siksi hänellä on varaa tehdä työnsä kömpelöiksi, jopa naiiveiksi. Mykrä myös yhdistää kaksi taiteen lajia, kirjallisuuden ja kuvanveiston, aivan omalla, persoonallisella tavallaan. Ja asiat joista Mykrä näyttelyssään kertoo, ovat tosia, oikeita asioita. Asioita, jotka Turussa ovat vuosisatojen aikana tapahtuneet ja koskettaneet ihmisiä ja heidän elämäänsä. Mykrän kritiikki voi toki olla pistävää, mutta ei pahantahtoista.
Taiteilijalle kritiikki on siitä hankalaa, että kriitikko on aina oikeassa. Taiteilijalla ei ole käytännössä mitään mahdollisuutta vuoropuheluun, kritiikkiin vastaamiseen. On vain nieltävä mitä suuhun työnnetään, kieltäytyä ei voi ja vaikka tulisi miten pahasti väärin kohdelluksi ei voi tehdä mitään.
Kriitikolla on toki oikeus omaan mielipiteeseensä, olkoon se sitten miten ammattitaidoton, tunteenomainen tai perustelematon hyvänsä. Mutta kritiikin tehtävä on hiukan laajempi kuin esitellä näitä tunteenpurkauksia. Kriitikon pitäisi kyetä sekä esittelemään taiteilijan teoksia että arvioimaan niiden merkityksiä. Myös objektiivisesti, mahdollisuuksien mukaan itsensä ja omat mieltymyksensä unohtaen. Se on vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Nina Suni on tällä tiellä vasta aivan alussa.
tiistai 19. huhtikuuta 2011
torstai 7. huhtikuuta 2011
Kuvataiteen syöpä
Turussa on kolmen viime viikon aikana julkistettu kaksi mielestäni kammottavaa taidehanketta. Jokirannassa seisova Wärtsilän vanha nosturi aiotaan muuttaa Tarja Ervastin mediataiteen keinoin taideteokseksi. Kyseessä on ainoa jäljellä oleva nosturi sarjaa, jota aikanaan oli useita. Taistelun jälkeeen tämä nosturi saatiin säilymään - kunnes nyt se taiteen keinoin tuhotaan.
Minä haluan, että nosturi pysyy nosturina. Että sitä huolletaan ja pidetään kunnossa ja annetaan sen säilyä muistona siitä vilkkaasta telakka-alueesta joka joen itärannalla vielä muutama vuosikymmen sitten oli toiminnassa.
En halua, että nosturia koristellaan millään valoilla tai videoilla. Koko tällainen ajatus on sairas, vastenmielinen, ja osoittaa täydellistä kunnioituksen puutetta aiempien sukupolvien työtä kohtaan.
Pari päivää sitten julkistettiin uusi tuhovimmainen hanke. Kaupunginkirjaston juuri kunnostetun vanhan pääkirjaston portaikkoon on rakennettu Charles Sandisonin videoteos. Niinkuin ei hieno portaikko itsessään olisi arvokasta ja ihaltavaa rakennustaidetta. Mihin on kadonnut tyylitaju ja vanhan kunnioittaminen? Onko taiteilijoiden pakko olla niin narsisteja, että tunkevat itsensä teostensa kautta jokaiseen mahdolliseen ja mahdottomaan paikkaan?
Mediataide on kallista taidetta. Näistä ensin mainitun budjetti on 150 000 euroa, jälkimmäisen 64 300 euroa. Tietokoneiden, projektoreiden ja videoiden käyttöön perustuvat teokset ovat lyhytikäisiä. Tekniikka on helposti hajoavaa, vikojen takia teokset ovat usein poissa käytöstä, korjaus, huolto ja ylläpito maksaa. Muutaman vuoden päästä laitteita ei enää kannata korjata ja teos on entinen.
Samalla rahalla saisi kestävääkin taidetta. Samalla rahalla saisi helposti 10-20 teosta joiden käyttöikä olisi vähintään kymmeniä, todennäköisemmin satoja vuosia. Ja nämä voitaisiin myös sijoittaaa paikkoihin jossa ne eivät pilaa maisemaa tai kulttuuriympäristöä.
Minulla ei ole mitään mediataidetta vastaan. En uskaltaisikaan. Oma poikani ja miniäni ovat mediataiteilijoita. Mutta vastustan tällaista tårta på tårta -mentaliteettia. Vastustan sen kaltaista taiteen pakkosyöttöä, jota nämä molemmat hankkeet edustavat. Näin toteutettuna mediataiteesta tulee taiteeen syöpä, kasvain joka tekee isäntänsä sairaaksi.
tiistai 5. huhtikuuta 2011
Kyl mää muista
Ihmise muisti se o merkilline asia. Sitä luule et muista jonku asia taik jonku hetke taik tapahtuma, mut memppäs kysymä jolta toiselt joka oli siäl paikal taik muute tiätä se asia, ni kyl huamat et hän muistaki iha eri taval. Katos ku muisti onki semmone et see valitte mikä muisteta. Se jättä pois ja tua tilal, se muutta ja unhotta ja keksi iha uutta tavara. Ei muistisse voi luatta. Se keksi uusi jutui iha siin ku säilyttä entisi. Muisti o vähä niinku semmone jonkulaine taiteilija tai keksijä ku asu meis jokases ja keksi iha uusi asioi entistem pohjalt.
Aika hauska juttu mun miälestän. Kyl hyvä juttu ain torellisuure voitta.
torstai 24. maaliskuuta 2011
Munt otta päähä
Kyl te kaik varmast jo olet huamannukki et munt otta ussem päähä. Eikä se ol yhtän kiva. Kyl mää pal mialummin kehuisin kaikke mut ku ei voi. Jottan kyl voi mut ei ain ja kaikke. Se o merkillist et täs mailmas o nii pal kaikke mikä o iham persest. Enkä mää voi pittä siit suutan kii taik ruveta sitä kehuma vaik se kui vois olla helpompa kaikil.
Yks mikä munt harmitta on noi jutut tost pakkoruattist. Kyl mää sen ymmärrä et kaik pakko vitutta. Mut ku sitä pakko on koulus paljo muutaki. Täyty oppi laskeman kaike mailma prosentei ja derivaatoi vaikkei niit sit koulu jälke ikän tarttis. Vaik kyl mää just tarttin prosenttilasku ku kävi verotoimistos. Ku ei se muija siäl osannu prosenttilasku ni mun täytys sitä sil sit opetta. Ja kyl mää sit vähä ajatteli et mahtak ne mun veronka oikke laske ku ei ne prosenttilaskuka ossa. Nii et kyl sitä ain voi kaikelaist tarvita mitä koulus o oppinu, vaik mää kyl ole unhottanu melken kaike.
Ruattinki mää unhotin kokonas ku en sitä tarvinnu, mut sit yhtäkkiä rupesinki tarttema ja aika nopiast sen kyl uurestas oppisi. Ev varma olis oppinu nii äkkiä jos en olis sitä koulus lukenu ja ehtojan kesäl paatiski lukenu. Ja mun täyty kyl sanno et mää luen ruattalaisi kirjoi kyl miälelläni ruattiks ja juttele ruattinkiälisten kans miälelläni ruattiks, mut see kyl on vaikia ku ne ruppe heti puhuma suame ku ne huama et mää olenki suamenkiäline.
Mut mää kyl ajattele et Suami o ollu osa Ruatti ja ruattin kiäli o osa meijä historia. Ja me olla yks Pohjoismaa ja meijän naapurit siäl puhuva ruatti tai sen tapast kiältä. Kyl mää aika hyvi norjaki ymmärrä ku kerra ruatti ossan. Tanskan kans o vähä vaikiampa, vaik kyl sitäki lukeman pysty. Ja ku mää ole Turust ni ruattin kiäli o aika tuttu senki pualest, Turu murre ku on täys ruattinkiälest tullei sanoi.
Mut koko aja joku jaksa jahrat tota pakkoruatti. Miksei ne jahta tota pakkomatikka tai pakkoenklanti tai pakkohistoria tai jottai muuta, kaik ne ainet ku ova koulus just yhtä pakollisi. Koulu kai o olemas et me saatais jonkulaist tiato ja sivistyst. Mitä enemmä sen parempi.
Yks mikä munt harmitta on noi jutut tost pakkoruattist. Kyl mää sen ymmärrä et kaik pakko vitutta. Mut ku sitä pakko on koulus paljo muutaki. Täyty oppi laskeman kaike mailma prosentei ja derivaatoi vaikkei niit sit koulu jälke ikän tarttis. Vaik kyl mää just tarttin prosenttilasku ku kävi verotoimistos. Ku ei se muija siäl osannu prosenttilasku ni mun täytys sitä sil sit opetta. Ja kyl mää sit vähä ajatteli et mahtak ne mun veronka oikke laske ku ei ne prosenttilaskuka ossa. Nii et kyl sitä ain voi kaikelaist tarvita mitä koulus o oppinu, vaik mää kyl ole unhottanu melken kaike.
Ruattinki mää unhotin kokonas ku en sitä tarvinnu, mut sit yhtäkkiä rupesinki tarttema ja aika nopiast sen kyl uurestas oppisi. Ev varma olis oppinu nii äkkiä jos en olis sitä koulus lukenu ja ehtojan kesäl paatiski lukenu. Ja mun täyty kyl sanno et mää luen ruattalaisi kirjoi kyl miälelläni ruattiks ja juttele ruattinkiälisten kans miälelläni ruattiks, mut see kyl on vaikia ku ne ruppe heti puhuma suame ku ne huama et mää olenki suamenkiäline.
Mut mää kyl ajattele et Suami o ollu osa Ruatti ja ruattin kiäli o osa meijä historia. Ja me olla yks Pohjoismaa ja meijän naapurit siäl puhuva ruatti tai sen tapast kiältä. Kyl mää aika hyvi norjaki ymmärrä ku kerra ruatti ossan. Tanskan kans o vähä vaikiampa, vaik kyl sitäki lukeman pysty. Ja ku mää ole Turust ni ruattin kiäli o aika tuttu senki pualest, Turu murre ku on täys ruattinkiälest tullei sanoi.
Mut koko aja joku jaksa jahrat tota pakkoruatti. Miksei ne jahta tota pakkomatikka tai pakkoenklanti tai pakkohistoria tai jottai muuta, kaik ne ainet ku ova koulus just yhtä pakollisi. Koulu kai o olemas et me saatais jonkulaist tiato ja sivistyst. Mitä enemmä sen parempi.
lauantai 19. maaliskuuta 2011
Energiasta
MInulle on päivänselvää, että ydinvoima on energian tuottajana aikansa elänyttä ja edustaa vanhoillista, paikalleen juuttunutta ja vastuutonta ajattelutapaa. Siinä on kolme vakavaa puutetta: se ei ole uudistuvaa - uraanihan loppuu joskus - sen käyttö tuottaa valtavan, ratkaisemattoman jäteongelman ja sen vaatima monimutkainen teknologia on aivan liian haavoittuvaa. Itse asiassa on mainittava vielä neljäskin puute: Voimalat ovat isoja, keskittyneitä yksiköitä. Tämä suuriin yksikköihin pyrkiminen on viime vuosikymmenten muoti-ilmiö jonka seuraukset ovat kaikkialla ja kaikissa asioissa olleet huonoja.
Kaikki tuotanto pitäisi suurten yksiköiden sijasta hajauttaa pieniin jolloin yhteiskunta ja talous saataisiin vakaammaksi, vähemmän haavoittumisherkäksi.
Esimerkiksi: jos yksi ydinvoimala vaikkapa Suomessa jää pois käytöstä merkitsee se valtavaa yhtäkkistä vähennystä energian tuotossa, kun taas vaikkapa parin sadan tuulivoimalan yhtäaikainen rikkoutuminen olisi äärimmäisen epätodennäköistä jos voimaloita olisi tuhansia.
Tilanteessa jossa fossiliset polttoaineet ovat ehtymässä, maapallo peruuttamattomasti kuumenemässa haikaillaan yhä kasvun perään. Minkä ihmeen kasvun? Maailmamme on sen kokoinen kuin se on, ei se siitä mihinkään kasva. Taloudellinen kasvuhan on nykyisellään silmänlumetta, suuren luokan huijausta jolla todellisuudessa tarkoitetaan vain yhä suurempien rahamäärien keskittymistä yhä harvempien käsiin. Väitetään, että tämän seurauksena kaikki voivat paremmin, mutta sehän ei pidä paikkaansa. Nykyään ihmiset voivat yhä huonommin, ovat yhä sairaampia, tarvitsevat yhä enemmän kemikaaleja jaksaakseen tässä hullunmyllyssä.
Aalto-yliopiston teknillisen fysiikan professorin Peter Lund käytti äskettäin ansiokkaan puheenvuoron uusiutuvan energian käytöstä. Hänen mukaansa siihen keskittymällä voitaisiin luoda Suomeenkin 30-40 000 uutta työpaikkaa. Lisäksi uusiutuva energia on kohta jo ydinvoimaa halvempaa. Uusiutuva energia on myös tulevaisuutta, sitä teknologiaa jossa tulevaisuuden raha liikkuu, sitä teknologiaa joka on maailmalla nousussa ja jonka osaajia kysytään.
Hieno juttu koska tässä tapauksessa olisi kyse korvaavasta energiasta. Jostain syystä meillä kuitenkin puhutaan aina ja ikuisesti vain tarpeesta saada energiaa lisää. Minkä ihmeen takia? Ennenkin on tultu toimeen vähemmällä. Miksei siis nytkin.
Minä kehotan säästämään. Kuluttamaan vähemmän. Olemaan hankkimatta turhaa, hetken päästä hajoavaa tavaraa. Matkustamaan vähemmän. Välttämään lentokoneita. Asumaan kylmemmässä talosssa. Syömään ne ruuat jotka on ostettu.
Loputtomiin emme kuitenkaan, missään tapauksessa, voi jatkaa tätä tuhlausta. Joskus se loppuu, väistämättä ja väkivaltaisella tavalla ellei sitä muulla tavoin saada loppumaan.
Tilanne on vähän sama kuin tsunamin tai tulivuorenpurkauksen kohdalla. Tiedetään, että joskus ne tulevat mutta eletään kuin niitä ei koskaan tulisi. Sitten ollaan ihmeissään, päivitellään ja parutaan että kuinka tässä nyt näin kävi. Sen sijaan että varauduttaisiin niihin, tehtäisiin ajoissa kaikki mahdollinen sen hyväksi, että niiden tullesssa vahingot jäisivät mahdollisimman pieniksi.
Kaikki tuotanto pitäisi suurten yksiköiden sijasta hajauttaa pieniin jolloin yhteiskunta ja talous saataisiin vakaammaksi, vähemmän haavoittumisherkäksi.
Esimerkiksi: jos yksi ydinvoimala vaikkapa Suomessa jää pois käytöstä merkitsee se valtavaa yhtäkkistä vähennystä energian tuotossa, kun taas vaikkapa parin sadan tuulivoimalan yhtäaikainen rikkoutuminen olisi äärimmäisen epätodennäköistä jos voimaloita olisi tuhansia.
Tilanteessa jossa fossiliset polttoaineet ovat ehtymässä, maapallo peruuttamattomasti kuumenemässa haikaillaan yhä kasvun perään. Minkä ihmeen kasvun? Maailmamme on sen kokoinen kuin se on, ei se siitä mihinkään kasva. Taloudellinen kasvuhan on nykyisellään silmänlumetta, suuren luokan huijausta jolla todellisuudessa tarkoitetaan vain yhä suurempien rahamäärien keskittymistä yhä harvempien käsiin. Väitetään, että tämän seurauksena kaikki voivat paremmin, mutta sehän ei pidä paikkaansa. Nykyään ihmiset voivat yhä huonommin, ovat yhä sairaampia, tarvitsevat yhä enemmän kemikaaleja jaksaakseen tässä hullunmyllyssä.
Aalto-yliopiston teknillisen fysiikan professorin Peter Lund käytti äskettäin ansiokkaan puheenvuoron uusiutuvan energian käytöstä. Hänen mukaansa siihen keskittymällä voitaisiin luoda Suomeenkin 30-40 000 uutta työpaikkaa. Lisäksi uusiutuva energia on kohta jo ydinvoimaa halvempaa. Uusiutuva energia on myös tulevaisuutta, sitä teknologiaa jossa tulevaisuuden raha liikkuu, sitä teknologiaa joka on maailmalla nousussa ja jonka osaajia kysytään.
Hieno juttu koska tässä tapauksessa olisi kyse korvaavasta energiasta. Jostain syystä meillä kuitenkin puhutaan aina ja ikuisesti vain tarpeesta saada energiaa lisää. Minkä ihmeen takia? Ennenkin on tultu toimeen vähemmällä. Miksei siis nytkin.
Minä kehotan säästämään. Kuluttamaan vähemmän. Olemaan hankkimatta turhaa, hetken päästä hajoavaa tavaraa. Matkustamaan vähemmän. Välttämään lentokoneita. Asumaan kylmemmässä talosssa. Syömään ne ruuat jotka on ostettu.
Loputtomiin emme kuitenkaan, missään tapauksessa, voi jatkaa tätä tuhlausta. Joskus se loppuu, väistämättä ja väkivaltaisella tavalla ellei sitä muulla tavoin saada loppumaan.
Tilanne on vähän sama kuin tsunamin tai tulivuorenpurkauksen kohdalla. Tiedetään, että joskus ne tulevat mutta eletään kuin niitä ei koskaan tulisi. Sitten ollaan ihmeissään, päivitellään ja parutaan että kuinka tässä nyt näin kävi. Sen sijaan että varauduttaisiin niihin, tehtäisiin ajoissa kaikki mahdollinen sen hyväksi, että niiden tullesssa vahingot jäisivät mahdollisimman pieniksi.
torstai 17. maaliskuuta 2011
Rippituolissa
Monet ystäväni, tuttavani, puolituttavani ja jopa tuntemattomatkin ovat monesti ihmetelleet miksi olen lopettanut kuvataiteen tekemisen. Mielestäni on nyt aika antaa julkinen selitys.
Kuvataiteilijan pitää nykyään olla edustava joka tarkoittaa paitsi yleistä siisteyttä olemuksessa niin mm. liikemiestyyppistä pukeutumista. Oma olemukseni on ikääntymisen ja sairauden vuoksi rähjääntynyt varsin kauaksi edustavuudesta. Mutta tämä ei ole tärkeintä. Voisinhan aina käyttää naamiota, peruukkia ja meikkejä.
Kyse on ennen kaikkea pukeutumisesta. Minulla oli kuvataiteilijan ammattiin soveltuva oikein hieno liituraitapuku. Mutta eräänä kesänä kävi niin, että hiiri söi puvusta koko vasemman olkapään. Tällöin ei ollut enää tehtävissä muuta kuin lopettaa kuvataiteellinen urani ja siirtyä vaatimattomampaa pukeutumista edellyttävään purjeentekijän ammattiin.
Kuvataiteilijan pitää nykyään olla edustava joka tarkoittaa paitsi yleistä siisteyttä olemuksessa niin mm. liikemiestyyppistä pukeutumista. Oma olemukseni on ikääntymisen ja sairauden vuoksi rähjääntynyt varsin kauaksi edustavuudesta. Mutta tämä ei ole tärkeintä. Voisinhan aina käyttää naamiota, peruukkia ja meikkejä.
Kyse on ennen kaikkea pukeutumisesta. Minulla oli kuvataiteilijan ammattiin soveltuva oikein hieno liituraitapuku. Mutta eräänä kesänä kävi niin, että hiiri söi puvusta koko vasemman olkapään. Tällöin ei ollut enää tehtävissä muuta kuin lopettaa kuvataiteellinen urani ja siirtyä vaatimattomampaa pukeutumista edellyttävään purjeentekijän ammattiin.
keskiviikko 16. maaliskuuta 2011
Globaalia pimitystä
Kun EU perustettiin kirjattiin sen tavoitteeksi saavuttaa mailmassa johtavan talousmahdin aema vuoteen 2010 mennessä. Toisin kävi. Johtava talousmahti on nyt Kiina ja EU kamppailee jatkuvien talousvaikeuksien kanssa ja on ennen pitkää todennäköisesti hajoamassa.
Globaali uusliberalistinen talous joka pohjautuu Chicagon koulukunnan taloustieteilijäin, Milton Friedmanin ja hänen oppilaidensa uusliberalistisiin teorioihin, on käytännössä epäonnistunut kaikkialla. Tai, tietysti riipuu siitä kenen kannalta asiaa katsotaan. Suurfirmojen, suursijoittajien, ökyrikkaiden kannalta se on onnistunut. Heidän rikkautensa on kasvanut räjähdysmäisesti samalla kun tavalliset ihmiset ovat köyhtyneet ja heidän elämänsä kurjistunut. Tuloerot kasvavat enemmän kuin koskaan ennen, konkurssit seuraavat toisiaan ja pankkien kärsimät tappiot maksatetaan veronmaksajilla.
On pitkä aika siitä kun tämän kaltainen talous, tällainen talouskasvu joka perustuu luonnonvarojen ja alikehittyneiden maiden riistoon on hyödyttänyt muita kuin ennestään upporikkaita. Mutta kun näiden rikkaiden käsissä ovat myös tiedotusvälineet - sanomalehdet, aikakauslehdet, televisio, elokuvateollisuus - on näiden avulla ollut mahdollista manipuloida ihmiset uskomaan että he hyötyvät tästä kasvusta vaikka todellisuudessa asia on päinvastoin.
Suomessa kuulee usein hoettavan, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Totta kai näin onkin jos verrataan vaikka Ruandaan, Nigeriaan, Zaireen, Somaliaan. Mutta jos verrataan nykyistä Suomea vaikka kolmen-neljänkymmenen vuoden takaiseen Suomeen, niin voidaaan vain todeta, että asiat ovat huonosti, huonommin kuin ennen. Kaikenlaista hajoavaa krääsää on kyllä paikat pullollaan mutta tärkeät asiat: terveydenhoito, koulutus, asuminen, yleinen hintataso - ovat huonontuneet. Eläminen on päivä päivältä kalliimpaa ja maassa on kohta miljoona köyhää.
Äskeinen luonnonkatastrofi Japanissa seurauksineen on näyttänyt selvästi myös sen vastuuttomuuden joka nykyisessä taloudessa vallitseee. Kun joka paikassa on pääasiana nopea ja mahdollisimman suuri voitto johtaa se piittaamattomuuteen, valehteluun, korruptioon ja sitä kautta koko kansaa koskettaviin katastrofeihin. -Vaikka en kannata ydinvoimaa uskon kuitenkin, että ydinvoimala voidaan rakentaa tsunamin ja maanjäristyksen kestäväksi jos niin halutaan. Mutta jos niin tehdään se tulee kalliiksi ja pienentää voimayhtiön voittoa.
On myös tiedossa, että tsunameja tässä maailmassa esiintyy, varsinkin alueilla joissa mannerlaatat liikkuvat. Kun siitä huolimatta rakennetaan liian heikosti suojattuja ydinvoimaloita rantaan, on se tietoista ja tahallista riskinottoa. Eivät nämä tsunamit tule yllätyksenä, niiden esiintyminen on tiedossa. Yllätyksenä tulee vain ajankohta joka ei ole tarkasti ennustettavissa. Yllätyksenä ei, ainakaan minulle, tullut myöskään se vähättely ja selvästi täysin perusteeton optimismi jolla Fukushiman onnettomuuteen varsinkin aluksi suhtauduttiin sekä Japanissa että useimmissa muissa ydinvoimaa käyttävissä maissa ja etenkin Suomessa. Se on politiikkaa, tarkoitushakuista, manipuloivaa lumetta. Sitä samaa jota globaalitalous kaikkialla harjoittaa.
Globaali uusliberalistinen talous joka pohjautuu Chicagon koulukunnan taloustieteilijäin, Milton Friedmanin ja hänen oppilaidensa uusliberalistisiin teorioihin, on käytännössä epäonnistunut kaikkialla. Tai, tietysti riipuu siitä kenen kannalta asiaa katsotaan. Suurfirmojen, suursijoittajien, ökyrikkaiden kannalta se on onnistunut. Heidän rikkautensa on kasvanut räjähdysmäisesti samalla kun tavalliset ihmiset ovat köyhtyneet ja heidän elämänsä kurjistunut. Tuloerot kasvavat enemmän kuin koskaan ennen, konkurssit seuraavat toisiaan ja pankkien kärsimät tappiot maksatetaan veronmaksajilla.
On pitkä aika siitä kun tämän kaltainen talous, tällainen talouskasvu joka perustuu luonnonvarojen ja alikehittyneiden maiden riistoon on hyödyttänyt muita kuin ennestään upporikkaita. Mutta kun näiden rikkaiden käsissä ovat myös tiedotusvälineet - sanomalehdet, aikakauslehdet, televisio, elokuvateollisuus - on näiden avulla ollut mahdollista manipuloida ihmiset uskomaan että he hyötyvät tästä kasvusta vaikka todellisuudessa asia on päinvastoin.
Suomessa kuulee usein hoettavan, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Totta kai näin onkin jos verrataan vaikka Ruandaan, Nigeriaan, Zaireen, Somaliaan. Mutta jos verrataan nykyistä Suomea vaikka kolmen-neljänkymmenen vuoden takaiseen Suomeen, niin voidaaan vain todeta, että asiat ovat huonosti, huonommin kuin ennen. Kaikenlaista hajoavaa krääsää on kyllä paikat pullollaan mutta tärkeät asiat: terveydenhoito, koulutus, asuminen, yleinen hintataso - ovat huonontuneet. Eläminen on päivä päivältä kalliimpaa ja maassa on kohta miljoona köyhää.
Äskeinen luonnonkatastrofi Japanissa seurauksineen on näyttänyt selvästi myös sen vastuuttomuuden joka nykyisessä taloudessa vallitseee. Kun joka paikassa on pääasiana nopea ja mahdollisimman suuri voitto johtaa se piittaamattomuuteen, valehteluun, korruptioon ja sitä kautta koko kansaa koskettaviin katastrofeihin. -Vaikka en kannata ydinvoimaa uskon kuitenkin, että ydinvoimala voidaan rakentaa tsunamin ja maanjäristyksen kestäväksi jos niin halutaan. Mutta jos niin tehdään se tulee kalliiksi ja pienentää voimayhtiön voittoa.
On myös tiedossa, että tsunameja tässä maailmassa esiintyy, varsinkin alueilla joissa mannerlaatat liikkuvat. Kun siitä huolimatta rakennetaan liian heikosti suojattuja ydinvoimaloita rantaan, on se tietoista ja tahallista riskinottoa. Eivät nämä tsunamit tule yllätyksenä, niiden esiintyminen on tiedossa. Yllätyksenä tulee vain ajankohta joka ei ole tarkasti ennustettavissa. Yllätyksenä ei, ainakaan minulle, tullut myöskään se vähättely ja selvästi täysin perusteeton optimismi jolla Fukushiman onnettomuuteen varsinkin aluksi suhtauduttiin sekä Japanissa että useimmissa muissa ydinvoimaa käyttävissä maissa ja etenkin Suomessa. Se on politiikkaa, tarkoitushakuista, manipuloivaa lumetta. Sitä samaa jota globaalitalous kaikkialla harjoittaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)