Talvi

Talvi on keuhkovammaiselle, vanhassa puutalossa asuvalle eläkeläiselle kurjaa aikaa. Varsinkin yli kymmenen asteen pakkaset. Sisällä palelee koko ajan, ulos ei juuri voi mennä keuhkojen hyytymättä. Rahat eivät riitä riittävään lämmitykseen.

Alituiseen lukemiseenkin kyllästyy. No, ainahan voi avata läppärin ja lukea lättykirjasta reippaista hiihtäjistä ihanan talvisen luonnon keskellä. Ja monenmoisista herkuista joita nämä hiihtäjät sitten lämpimissä sisätiloissaan itselleen valmistavat. Se vasta vituttaakin, kun itse on pystynyt hiihtämään viimeksi 80-luvulla ja kokkaustaitojen huippuna on jauhelihakastike.

Ikkunoista voi tietysti ihailla talvista luontoa - sen verran mitä täältä risukon keskeltä vielä näkee. Näin talvella voi jostain raosta näkyä jopa puolen kilometrin päähän. Tuskin mikään on hienompaa katsottavaa kuin puolen kilometrin päässä oleva mäntymetsä.

Ja ellei ole kylmä niin sitten tuulee. Pakkanenkaan ei jäähdytä vanhaa, hataraa taloa yhtä tehokkaasti kuin tuuli. Eikä siihen tarvita mitään myrskyä, pieni tuulenvire riittää. Onneksi samalla yleensä tulee lunta ja itse pysyy lämpimänä kun viettää puolet ajstaan lumitöissä.

Pimenee

Syksy tuo tullessaan pimeyden. Pimeys vituttaa. Erityisen paljon siksi, että valoa ei saa enää edes katkaisijaa kääntämällä. Lamppuihin syttyy vain jotain epämääräistä hohdetta. Olemme taantuneet takaisin pärepihtien aikaan.

Hehkulamppujen kieltäminen toi muassaan pimeyden, ainakin meille keski-iän jo ohittaneille. Nykyisten lamppujen valotehot eivät riitä mihinkään. Useimpien värilämpötila on lisäksi huomattavan epämiellyttävä. Energiansäästölamppujen - mikä typerä nimi - spektrissä on aukkoja joiden takia mikään ei enää näytä luonnolliselta. Sähkölämmitteisessä talossa ne eivät sitäpaitsi säästä mitään. Kaikkein vähiten hermoja.

Talossani on ollut käytössä energiansäästölamppuja nyt kolmisen vuotta. Sinä aikana näitä ympäristömyrkkyjä täynnä olevia saastuttajia on hajonnut enemmän kuin hehkulamppuja 40 vuodessa. Tähän mennessä en ole keksinyt mitä tässä säästetään.

Katselin juuri aamun lehdestä led-lamppujen mainoksia. Parhaiden teho vastasi 60 watin hehkulamppua. Mutta minäpä tarvitsen keittiön ja olohuoneen lamppuihin 100 watin tehon nähdäkseni lukea sen aamulehden. Valaisimia en halua vaihtaa, nykyiset ovat löytyneet pitkän ajan kuluessa, ovat kauniita ja käytännöllisiä ja sopivat sekä taloon että sen sisustukseen.
Led-lamput ovat sitä paitsi sikamaisen kalliita. Niin on kyllä sähkökin, ei sen puoleen. Mutta minä tuskin enää elän niin kauan että nämä lamput hintansa tienaisivat.

Keittiössä on onneksi puuhella jonka päällä voin polttaa lisävalaistuksena päreitä - jos vain onnistun jostain sellaisia hankkimaan. Citymarketista en ole niitä löytänyt; näitä nykyajan energiansäästöpäreitä siellä on kyllä hyllyt pullollaan.

Presidenttipeliä

Presidentin valinta näyttää herättävän mielipiteitä, keskustelua ja tunteita huomattavasti enemmän kuin edellisillä kerroilla. Ennen kaikkea Pekka Haaviston vahva kannatus ja sen jatkuva nousu on hyvin näkyvää. Vai onko tämä harhaa, johtuuko se vain siitä, että viime kerralla meillä ei vielä ollut vahvaa sosiaalista mediaa?

Haavisto ja Niinistöhän ovat monessa suhteessa samanlaisia. Molemmat ovat porvareita. Mutta niinpä on Suomen kansa, ja kansat muuallakin, äänestänyt viimeiset 25 vuotta porvareita. Ja seurauksena on tämä nykyinen tilanne: epävarma talous, ihmisten välinen suunnaton eriarvoisuus, rasismi ja viha. Se kaikki on porvarillisen talouspolitiikan seurausta, se on saatu aikaan äänestämällä porvareita.

Sen paremmin Haavisto kuin Niinistökään eivät ole kertoneet pyrkivänsä oleellisesti muuttamaan tätä talouspolitiikkaa tai pitävänsä sitä epäonnistuneena.

Silti näissä kahdessa juipissa on myös oleellinen ero. Niinistö edustaa aikansa elänyttä, itsekästä, kovaa ja epäonnistumisensa jo osoittanutta maailmankuvaa ja hän kulkee pankkiirien, teollisuusmiesten ja mediamogulien talutushihnassa.
Haavisto edustaa toisenlaista: solidaarista, suvaitsevaa, pehmeämpiin arvoihin perustuvaa maailmankuvaa. Ihmissuhdetaidoiltaan ja puhelahjoiltaan hän on erinomainen. Jos hänestä tulee presidentti niin on mielenkiintoista nähdä heijastuuko tämä myös talouspolitiikkaan. Toivottavasti, edes jotenkin.

Haaviston nousun uskon johtuvan siitä, että ihmiset ovat laajoin mitoin kyllästyneet itsekkyyteen.
On ymmärretty, että itsekkyys johtaa välinpitämättömyyteen, kovuuteen, henkiseen köyhyyteen.
Sille halutaan nyt vastavoimaa. Halutaan muutosta. Vihdoinkin.

Valtiosta ja taidekoulutuksesta

Opetus- ja kulttuuriministeriö haluaa supistaa ammattikorkeakoulujen taidealojen aloituspaikkoja lähes puolella. Muilta aloilta esitetään vain viiden prosentin supistuksia.
Tämä uutinen herätti minut ajattelemaan valtion tehtävää.

Max Weberin klassisen määritelmän mukaan valtio on organisaatio, joka käyttää legitimoitua väkivaltamonopolia tietyllä alueella. Yhä useammin juuri tämä laillistettu väkivalta tulee mieleen kun ajattelee Suomen valtionkin toimia. Valtio ei juuri kysele kansalaisiltaan mitä nämä haluaisivat vaan päättää heidän puolestaan. Yhä useammin nämä päätökset suuntautuvat kansalaisia vastaan ja huonontavat heidän elämäänsä sen sijaan että parantaisivat sitä.

Joskus idealistisina hetkinä olen kuvitellut, että valtion tehtävänä olisi puolustaa ja turvata kansalaistensa elämää, tehdä siitä mahdollisimaan hyvää elämää. Ja että tämä tehtävä koskisi kaikkia kansalaisia.
Näinhän ei enää ole, jos on koskaan ollutkaan. Olen kuitenkin elänyt niin pitkään, että olen nähnyt muutoksen tässä asiassa. 50-70 -luvut olivat suotuisan kehityksen aikaa. 80 -luvulta asti ollaan menty yhä jyrkempää alamäkeä. Nykyäänhän on aivan selvää, että valtio ajaa vain rikkaimpien, parhaiten toimeen tulevien kansalaistensa etuja. Muista välitetään vain sen verran, että saadaan yhteiskuntarauha säilymään.

Palaan taidekoulutukseen. Kuvitellaanko ministeriössä tosiaan, että kun taidekoulutusta vähennetään niin ne ihmiset jotka muuten olisivat hakeutuneet taidekouluihin hakevatkin nyt insinöörikoulutukseen? Jos kuvittelevat niin ovat pahasti väärässä. Käytännössä asia menee niin, että ihminen joka haluaa tehdä luovaa työtä tekee sitä kaikista vastuksista välittämättä. Häntä ei estä köyhyys, ei nälkä, ei arvostuksen puute eikä ylenkatse, sillä hän uskoo itse työhönsä, uskoo sen arvoon ja merkitykseen. Harvoin olen tavannut muilla aloilla niin vahvaa uskoa oman työn merkityksen kuin taidealoilla.

Viidestä pojastani kaksi on käyhyt taidekorkeakoulun, yksi opiskelee sellaisessa parhaillaan. Ikinä en ole heitä taidealalle yllyttänyt mutta en myöskään kieltänyt.  Lapsuudessaan ja nuoruudessaan he ovat läheltä nähneet miten vaikeaa ja hankalaa taiteilijan elämä Suomessa on, mutta se ei ole estänyt heitä hakeutumasta samalle alalle.

Taidealoilla tarvitaan erityislahjakkuutta. Jos nämä erityislahjakkuutta omaavat ihmiset pakotetaan muille aloille menee lahjakkuus hukkaan. Se on järjetöntä tuhlausta. Erityislahjakkuus on harvinainen voimavara jota ei koskaan ole liikaa.

Itse uskon siihen, että kaikki tieto, kaikki taito on ihmiselle hyväksi. Koulutus ei koskaan mene siinä mielessä hukkaan vaan rikastuttaa elämää, antaa siihen uusia ulottuvuuksia, uusia mahdollisuuksia. Kaikista niistä jotka aikanaan kävivät kanssani Turun Piirustuskoulua ei suinkaan tullut ammattitaiteilijoita. Yksikään ei silti ole valittanut, että menipä tämäkin koulutus haaskuun. Päinvastoin, jokainen on pitänyt sitä elämäänsä rikastuttavana asiana. Tätä asiaa voisivat ministeriöissäkin hiukan miettiä.

Flunssaiset, pysykää kotona!

Flunssa, lentsu, nuhakuume, räkätauti - rakkaalla lapsella on monta nimeä. Rakkaalla ainakin siinä mielessä, että tautiin sairastuneet rakastavat levittää sitä ympäriinsä. Räkätautisia näkee koko ajan, joka paikassa. Tautia vähätellään, sehän on vain flunssaa, ei mitään vaarallista.

Itse en ole viimeiseen viiteentoista vuoteen selvinnyt ainoastakaan flunssasta ilman ikäviä seurauksia: sivuontelotulehduksia, korvatulehduksia, keuhkotulehduksia. Nämä taudit hoitoineen vievät työkyvyn pitkäksi aikaa ja tekevät elämän ikäväksi ja raskaaksi.

Läheiseen ystäväpiiriini on myös kuulunut ihmisiä jotka ovat kuolleet flunssan jälkitauteihin. En tiedä miten yleistä tämä on, mutta sen tiedän, että flunssaa vähätellään ilman mitään perustetta. Mikään muu sairaus ei varmaan aiheuta niin paljon työstä poissaoloja, vähentynyttä työkykyä ja erilaisia onnettomuusriskejä.

Ehkä pahimpia nämä flunssakierteet ovat lapsilla. Ne alkavat päiväkodissa ja  jatkuvat koulussa. Wikipedian mukaan lapset sairastuvat flunssaan 5-10 kertaa vuodessa. Flunssa kestää kaksi viikkoa. Lapset voivat siis olla sairaita 5 kuukautta vuodesta, melkein puolet ajastaan. Aikuiset selviävät parhaimmillaan kahdella viikolla, pahimmillaan kahdella ja puolella kuukaudella.

Flunssan välttäminen on yksinkertaista. Sen kun pysyttelee kotonaan, ei liiku missään. Useimmille ja useimmiten tämä kuitenkin on mahdotonta. Mutta flunssainen voi kyllä pysytellä kotonaan, ainakin ne muutamat päivät jolloin tauti on tarttuvassa vaiheessa. Minusta jokaista, ilman todella pätevää syytä kodin ulkopuolella liikkuvaa flunssaista pitäisi sakottaa. Eihän kenelläkään ole oikeutta tieten tahtoen aiheuttaa kärsimystä muille ihmisille.

Synti ja häpeä

Kun Turun päättäjät ajavat Aurajoen yli uutta siltaa kuin käärmettä pyssyyn, olen joutunut miettimään synnin käsitettä. Tämän kaltainen ympäristön tuhoaminen on näet mielestäni puhtaasti perkeleestä, sielunvihollisen työtä niinkuin ystäväni Ilkka Pärssinen sanoisi. Kuten tiedetään, perkele kulkee ympäriinsä kuin kiljuva jalopeura tuhojaan tekemässä. Turussa tämä veikko hiilihankoineen viihtyy erityisen hyvin.

Kävellessäni Turun torilla muutama päivä sitten mietin mielessäni miltä tori näyttäisi jos se olisi saanut pitää ympärillään vanhat, kauniit ja arvokkaat rakennuksensa. Torissa olisi arvokkuutta, tyylikkyyttä ja vanhan kulttuurikaupungin tuntua sen sijaan että se nyt kertoo tyylittömyydestä, ahneudesta ja nousukasmaisuudesta.
Olen siksi iäkäs, että olen lapsena käynyt Phoenixin talossa. Äitini oli siellä jonkin aikaa töissä. Muistan kahvilan jossa kävimme herkuttelemassa. Muistan Cygnaeuksen koulun, muistan Hamburger Börsin, muistan vanhan Wiklundin, Teräksen talot. Muistan Kauppatorin arvokkuuden. Siitä ei ole enää mitään jäljellä. Perkele on onnistunut hävitystyössään.

Sielu on arka kapistus. Jatkuva ympäristön tuhoaminen, sen rumentaminen, ei voi olla vaikuttamatta ihmisen sisimpään. Sydän särkyy, niinkuin muinoin sanottiin ja sanotaan vieläkin, ainakin iskelmärunoudessa. Eikä näitä palasia liimaa kasaan enää millään, jälkiä jättämättä.

Otsikossa mainitaan myös häpeä. Mutta häpeääkö kukaan enää mitään? -Eivät ainakaan nämä nykyiset päättäjät, nämä valehtelevat, omia ja kavereittensa etuja ajavat Perkeleen juoksupojat. Häpeästä he eivät tiedä mitään, moista sanaa eivät ole kuulleetkaan ja sen merkityksen joutuvat googlettamaan jos joku sitä sattuu kysymään. Synti ja häpeä jotka joskus muinoin olivat kausaalisuhteessa eivät enää kulje yhdessä. Pikemminkin synti hävittää häpeän ja mitä enemmän syntiä tekee sitä kauemmas myös häpeä väistyy.

Neekeriukoista

Teuvo Hakkarainen on puheillaan neekeriukoista sohaissut varsinaiseen muurahaispesään. Kuten niin usein Suomessa ei nytkään nähdä metsää puilta. Paheksutaan käytettyä sanaa mutta ei haluta kuulla mitä Hakkarainen puheillaan tarkoittaa, sillä tottahan on, että Helsingissä, Turussa ja varmaan monessa muussakin kaupungissa ovat torien kulmat täynnä tummaihoisia henkilöitä.

Itse kyllä olen vahvasti laiskottelevan, leppoisan elämäntavan kannalla, mutta laiskottelussakin on eroa. Minulle se antaa mahdollisuuden ennen kaikkea lukemiseen, ja vaikka luenkin paljon roskaa,  olen varmasti kaiken lukemiseni kautta oppinut ymmärtämään ihmisiä ja maailmaa paremmin kuin jos olisin käyttänyt aikani vaikkapa torin kulmilla. Laiskottelu antaa mahdollisuuden sivistää itseään monin eri tavoin. Sivistäminen tosin ei ole muodissa vaan päinvastoin, tyhmistäminen ja tyhmyydellä ylpeily on tätä päivää.

Mutta Hakkaraisen puheet eivät ole tyhmyydellä ylpeilyä vaan paljon työtä, tai ainakin kauppaa  tehneen hölösuisen  kansanmiehen huomioita selvästä epäkohdasta. Tabun aseman saaneiden sanojen käyttö ei muuta sitä tosiasiaa, että suomalainen  maahanmuuttopolitiikka on pahasti epäonnistunut. Sen sijaan, että maahanmuuttajat olisivat luonteva, elämää ja kulttuuria rikastuttava osa suomalaista yhteiskuntaa on heistä tullut erillisryhmiä jotka kommunikoivat lähinnä keskenään ja ovat usein sotajalalla suomalaista yhteiskuntaa kohtaan.

Yhteiskunnallisten vastakohtien kiristyessä, eriarvoisuuden kasvaessa, työttömyyden ja köyhyyden lisääntyessä lisääntyvät myös rasistiset asenteet. Syyllisiä haetaan erilaisista, toisen näköisistä ihmisistä sen sijaan että sitä haettaisiin politiikasta, talouselämästä ja näissä vaikuttavista päättäjistä, joiden ajatukset ja toimenpiteet ovat johtaneet nykyiseen eriarvoisuuteen.

On toki käytännössä helpompaa käydä kadulla vastaan tulevan mustaihoisen kuin Jyrki Kataisen tai Björn Wahlroosin kimppuun, mutta syytöntä siinä yhtä kaikki mäiskitään ja syylliset saavat nauraa partaansa mikäli sellainen heillä sattuu olemaan. Kataisellehan ei vielä parta kasva joten hänen on pakko kiherrellä kämmeniinsä.

Jyrki Katainen ja Björn Wahlroos pitävät jatkuvasti palopuheita joissa he markkinoivat omia käsityksiään jotka käytännössä ovat yhteiskuntarauhan kannalta äärettömän paljon vaarallisempia kuin jotkut Hakkaraisen puheet. Media referoi näitä puheita kuin Jumalan sanaa vailla alkeellisintakaan kriittisyyttä tai visiota siitä, mihin näiden puheiden ajatukset toteutuneina johtaisivat. Mutta mediaahan ei nykymaailmassa saa kritisoida.