Parin vuoden veneilyä.

Muutama vuosi sitten jouduimme luopumaan pitkäaikaisesta kesäpaikastamme Ahvenanmaalla. Silloin ajattelin etten enää tarvitse nopeaa venettä - vanha kosterini riittää ihan hyvin ja purjehtiessa ehtii nähdä ympärilleenkin. Olin myös täysin kyllästynyt Flipperin (760) huonoihin ominaisuuksiin - vasta-aallokossa armotonta hakkaamista ja myötäisessä kaikki vedet silmille. Niinpä myin Flipperin pois kun naapurini sen halusi ostaa. 

Olin väärässä. Parissa vuodessa tuli sellainen olo, että pitää päästä nopeasti mielipaikkoihini Kökariin tai muualle ulkosaaristoon silloin kun siltä tuntuu. Aloin katsella uutta nopeaa venettä. Lopulta sellainen löytyi mutta niinkin kaukaa kuin Göteborgista. Itse asiassa etsin vanhaa 21-jalkaista Fjord Weekenderiä jossa olisi uudehko dieselkone, mutta ei sellaista löytynyt. Sen sijaan löytyi hiukan isompi, 24-jalkainen, samaa mallisarjaa oleva Weekender vain vähän yli 200 tuntia ajetulla koneella.

Marraskuun alussa 2016 Husosen auto toi lavetilla veneen pihaan. Saman tien alkoivat pakkaset, joten eipä jäänyt paljon aikaa veneeseen tutustumiseen. Hyvältä näytti kuitenkin. 

2017

Ruotsalainen myyjä oli ollut kohtuullisen rehellinen. Moottorissa oli kaikki kunnossa, kaikki sähköt toimivat ja vene oli puhdas ja siisti. Moitteita annan vain Volvon sähköiselle paakille - vehje on täysin tunnoton ja sillä rantaan ajaminen on hankalaa, suurinousuiset potkurit kun tekevät veneen liikkeistä varsin äkäisiä.
Sitä myyjä ei ollut kertonut, että yhden patjanpäällisen oli kissa tai koira repinyt rikki - olipa vain kääntänyt patjan toisin päin. No, eipä se minua ole pahasti haitannut.

Kesällä 2017 käytin venettä aika vähän. Juhannusreissun tein Iniön kautta Kustaviin ja samalla kävin entisessä kesäpaikassamme Porsskärissä noutamassa hiukan siellä vielä olevaa tavaraa. Viikon verran viivyin Kökarissa jossa tapasin poikani perheineen ja kävin moikkaamassa vanhaa luokkatoveriani Ainoa ja ystävääni Cajta. Kotiin ajelin pohjoisen kautta, käväisin Lappossa, Porsskärissä ja Iniössä ennenkuin ajoin kotiin Merimaskuun.  

Juhannusaton juttutuokio Teemun ja Maran kanssa.

Storbuskärissä. Saaressa ja sen eteläpuolisessa Nötbuskärissä on hyviä satamapaikkoja ja korkeitaa kallioita joilta on hienot näköalat Kökarin itäiseen saaristoon. Vielä 80-luvulla kalliolla pesi huuhkaja.

Kesäelämää Nötbuskärissä.

 Tervehdyskäynti..

Saapuessani Karlbyyn oli merellä sumuista. Kännykällä navigoitiin, mutta reitti oli tuttu jo 60 vuoden takaa. 

Karlbyn satamaa. 

Ensisessä kesäpaikassa. Ennen niin kaunis, hoidettu niitty alkaa kasvaa ikävästi umpeen.

Loppukesästä tehtiin vain yksi matka, käytiin hakemassa loput tavaramme Porsskäristä. Avuksi saimme Teemun työveneineen, muuten ei kuljetuksesta olisi tullutkaan mitään.

Viimeistä muuttokuormaa. Muutamia on tuotu tätä ennen. 

2018

Sain veneen veteen vasta kesäkuun puolivälissä - olin koko talven ja kevään huonossa kunnossa, ja kun olin päättänyt kunnostaa paatin pohjan lasikuulapuhalluksella ja epoksoinnilla, meni työhön vähän normaalia enemmän aikaa. Pohjasta tuli kuitenkin paljon sileämpi kun 40 vuoden myrkkymaalit saatiin poistettua.

Eka reissun tein Kustaviin Teemua moikkaamaan. Parin kolmen päivän reissulla vakuutuin lähinnä siitä, että veneessä on kaikki kunnossa. 

Holman laiturissa.

Muutaman päivän päästä vein kuopukseni Pentin ja hänen tyttöystävänsä Sallyn Iniöön juhannusta viettämään. Matka sujui hyvin, mutta kyllä pelästyin kun Iniössä huomasin veneen pohjalla, koneen alla olevan monta litraa öljyä. Yleensähän tällainen viittaa vakavaan vikaan, mutta tällä kertaa sellaista ei vielä ollut ennättänyt syntyä. Vuodon syyksi paljastui yläpäästään irronnut kampikammion huohottimen letku. Volvo on käyttänyt letkussa lähinnä kertakäyttöklemmariksi luokiteltavaa viritystä joka oli ajan myötä käynyt löysäksi, letku oli irronnut ja päästänyt öljyt paatin pohjalle. Törkeän huonoa koneenrakennusta!

Ikävää työtä oli siivota öljyä ahtaasta konetilasta mutta kyllä sen silti mielellään teki kun oli selvinnyt pelkällä säikähdyksellä viasta joka olisi helposti voinut aiheuttaa koko koneen hajoamisen.

Juhannuspäivänä oli hauskaa, kun huomasimme Sallylla ja minulla olevan yhteisiä tuttuja Kustavin puolella. Teimme pikakäynnin Mikan mökille johon minua olikin kutsuttu jo monia kertoja, mutta kun en ollut aivan varma paikasta ja laituritilanteesta niin en ollut tullut sinne menneeksi. Olipa mukava nähdä Mikaa, Riittaa ja Elissaa! 

Juhannuspäivän tunnelmia Kustavissa. Professoria hymyilyttää. 

Heinäkuussa oli hellettä. Minun oli pitkään tehnyt mieli katsastaa vanhaa satamapaikkaani Hamnkobbenia Kihdin keskellä. Tällä kertaa seuranani olivat Katrin tipsut Elmeri ja Vilma. 

Hamnkobben oli hyvä valinta koska en ole siellä ikinä nähnyt kyykäärmettä ja korkea, hankalakulkuinen luoto antaisi minulle ja koirille tarpeellista liikuntaa. Hamnkobbenin kallioilta on myös mukava seurata suhteellisen läheltä ohi kulkevaa liikennettä. 

Onnistuin ajamaan suojaiseen, matalaan laguuniin ilman että vetolaite olisi kolahtanut sisäänkäynnissä olevaan kiveen. Matalaa on laguunissakin, vettä on nykyään enää metrin verran. Ennen oli enemmän. 70- ja 80-luvuilla kävin täällä usein syksyllä ja keväällä.

Sen verran Kihdillä tuuli ettei suojaisessa laguunissa ollut tukalaa. Päivät kuluivat rattoisasti, kun ensin poikani Nuutti poikkesi matkallaan Maarianhaminaan tervehtimään, ja seuraavana päivänä poikani Matti tuli viereeni laguuniin pienellä nostoköliveneellään. 

Hamnkobbenin laguunissa oli tyyntä ja rauhallista. 

Keltaista kirjallisuutta ja punaista portviiniä. Kyllä siinä ilta mukavasti kuluu. 

Nuutti jatkamassa matkaa Gjusanillaan. Paatti on eräänlainen kosterin ja talonpoikaisveneen välimuoto. 

Tipsut ilta-auringossa.

Matti ja Sini saapuvat. Discordia otti vauhtia heti kun pääsi sivutuuleen. 

Jokakesäinen? Kökarin matka meni elokuun puolelle. Tällä kertaa menin Korpoströmin kautta kun kävin siellä moikkaamassa Karia ja Katia. 

Käteväähän se on olla vierasvenesatamassa. Saa akut ladattua ja ympärillä on kaikenlaista toimintaa. Varsinkin ruokailu on mukava hoitaa ravintolassa eikä veneessä. Itse kyllä viihdyn siitä huolimatta paremmin luonnonsatamassa.
Kökarissa yövyin ensin vanhassa suosikkipaikassani kirkkolaiturissa. Suojainen paikka, syvää vettä, hyvä laituri jossa aina on saanut olla yksin ja kaikessa rauhassa.
Seuraavana päivänä ajoin, tällä kertaa lännen ja etelän kautta, Karlbyhyn ja Ainon laituriin. Karlbyn matala lahti oli kamalassa kunnossa, täynnä levää ja ruohoa. Pikainen ruoppaus olisi tarpeen.
Ainolla oli vieraana vanha tuttuni Esa poikansa ja ystäviensä kanssa, oli mukavaa tavata kymmenien vuosien jälkeen. Pojat olivat tulleet soittokeikalle Kökariin ja ilta kuluikin mukavasti Brudhällissa musiikkia kuunnellen.
Lähtiessäni jakamaan matkaa pelkäsin koneen vesikierron tukkeutumista ja annoin tuulen kuljettaa veneen pois pahimmasta sotkusta. Siitä huolimatta huomasin muutaman meripeninkulman jälkeen lämpömittarin näyttävän punaista ja summerin varoittavan ylikuumenemisesta. Onneksi oli vesi vielä pysynyt koneen sisällä. No, puhdistin täynnä levää olevan suodattimen ja jatkoin matkaa. Kone kuitenkin kuumeni edelleen ja ajaa voi vain tyhjäkäyntikierroksilla.

Pääsin kuitenkin Södra Torsskäriin jossa olevaan hyvään satamaan olin menossa. Vaan eipä ollutkaan satama enää hyvä. Paikka, jossa ennen oli aina ollut pari metriä kirkasta vettä oli nyt levän ja ahvenruohon vallassa. Eipä sinne tehnyt mieli mennä, ja kun huomasin etten saa mitään tolkkua koneen kuumenemisen syystä, ajattelin, että on pakko yrittää ihmisten ilmoille.

Hiljaa nilkuttelin kivikoiden välistä Kökarin pohjoispuolen väylälle, tarkoituksena mennä Helsön venesatamaan. Sinne en kuitenkaan päässyt; pakko oli pysäyttää kone kun lämmöt eivät pysyneet kurissa.
Muu ei auttanut kuin soittaa merivartijat apuun. Hetken päästä olikin jo apu paikalla ja vene hinattiin Helsöön. Enpä voi kuin kauniisti kiittää merivartijoiden asiallista ja ammattitaitoista toimintaa. 

Hinauksessa. Kolmas kerta 66 vuotta kestäneen veneilyni aikana. 

Olin siinä aika lailla ihmeissäni koneen kanssa koska suodattimesta tuli vettä kun sen kansi oli poissa ja kokeilin käynnistää konetta. Aikani tuumailtuani päätin kuitenkin koettaa pääsenkö käsiksi vetolaitteen vedenottoreikiin. Panin kumijollan veteen, nostin vetolaitteen ylös ja juuri ja juuri yletin tarpeeksi pitkälle. Ja eikös siellä ollutkin reiät täynnä ahvenruohoa, niin tiukassa että juuri ja juuri sai pois ilman työkaluja. Kun sitten käynnistin koneen tuntui kaikki toimivan. 

Päivä oli kuitenkin jo ennättänyt pitkälle ja katsoin parhaaksi mennä Havspaviljongiin syömään. Se olisi kuitenkin pitänyt jättää väliin, sillä mausta päätelleen tilamani ahvenet olivat vähintään viikon vanhoja. Ikävää, että tämä hauska paikka josta on niin hienot näköalat, on päästetty noin huonoon kuntoon. Takavuosina sieltä kyllä sai ihan hyvää ruokaa. 

Helsövikenissä. Vierassatama on rähjäinen mutta minusta viihtyisä.

Seuraavan päivän koeajossa kaikki toimi niinkuin pitää ja voin hyvillä mielin käydä tervehtimässä Cajta ja Marjattaa. Iltapuolella olikin sitten jo kotiinlähdön aika. Jonkin verran oli Kihdillä aallokkoa ja Fjord pääsi näyttämään ominaisuutensa hyvänä meriveneenä. Kahdessa tunnissa olinkin taas jo kotona Merimaskussa.

Westerbergien kanssa Kökarissa pohdimme mahdollisuuksiamme vielä jatkaa veneilyä, ikä kun alkaa kiusata vaivoineen. Tasapaino ei ole enää entinen, polvi on käynyt epävarmaksi, hyppäämistä ei voi enää ajatellakaan. Vierassatamat eivät kiinnosta, ja niiden poijupaikkoihin on sitäpaitsi nopealla venellä yksin liikkuessa miltei mahdotonta kiinnittyä. Tutut luonnonsatamat vielä käyvät, mutta uudet jo vähän pelottavat. Monet ikäiseni ovat jo joutuneet luopumaan veneistään. 

Kosterilla liikkuessani olin luonnonsatamissa aina ankkurissa ja kuljin maihin jollalla. Mäntypuinen jollani on senverran iso ja vakaa, että sitä vielä uskaltaa käyttää. Kumivene on jo hankalampi juttu. Sen soutaminen tuulessa on aika mahdotonta työtä eikä kapealta perätasolta kulkeminen ole kovin houkuttelevaa. Ensi kesänä aion kokeilla sähköperämoottoria, sen voi kaiketi jättää kiinni veneeseen ja vain akkua joutuu siirtämään paatista toisen. Suhteellisen pienikin akku varmasti riittää jos tarkoitus on vain siirtyä veneestä rantaan ja takaisin. Joku kätevä ratkaisu vain täytyy keksiä akun lataamiseen.

Untsulle

 

Untsulle, jälkikäteen.

Eerikinkadulla, Kinopalatsin ja tennishallin välissä, Untsu ja Heli.

Ja Jakke. 

Läntisen kadun kämpässäni Arten monistuskoneella, vaha vahalta 

kiertyy taivaalle Aamurusko. 

Ja myöhemmin, joskus kesällä, Untsu polkee Merimaskuun kossupulloineen. 

Ettei totuus unohtuisi. 

 

Ja sitten Tehtaankadulla, vanhassa piispantalossa, toisessa päässä taloa Untsu ja Mona, 

ja toisessa minä ja Eeva,

ja Basti jota en koskaan nähnyt,

ja naapurissa Kaija ja Jokke, ja Helena., 

ja ne kaikki juhlat, nekin  joissa Untsun kanssa

näytettiin Rolfille persettä

ja minä, mustasukkaisena, tinttasin Tukua lättyyn.

Sitten, satunnaisesti Eliksiirissä: sinäkin täällä, 

ja lopuksi, vanhoina herroina,

syömme Wecksellin muistoksi.

Pyhäin miesten päivä

Mistään en huomaa eroa tavalliseen lauantaipäivään. Olen ollut yötä Turussa, aamupäivällä ajan kaupan kautta kotiin. Ostan muutaman purkin jugurttia, leipää ja leikkelettä. Ruokaa en sen kummemmin tarvitse; menen illalla Turkuun Olavi Paavolaisen seuran illanviettoon ja syön siellä.

Sanomalehteäkään en pääse tänään lukemaan. Åbo Underrättelser ei ilmesty lauantaisin. Se vähän harmittaa. Lopetin Turun Sanomien tilauksen kun en enää jaksa lukea oikeistolaista propagandaa.

Haen työhuoneesta pensselin ja vedän haalarin päälleni. Avaan maalipurkin, kiipeän tikkaille ja alan maalata katon insuliittilevytyksen saumoja. Makuuhuone on ollut remontissa varmaan viisi vuotta. Ei ole remonttihommat maistuneet. Nyt olen kuitenkin kyllästynyt pitämään talon kauneinta huonetta tyhjänä ja aion tehdä remontin valmiiksi, ei ehkä kokonaan, sillä taidan jättää tapetoinnin väliin ja vain maalata seinät, katon ja lattian.
Niska alkaa sattua kun koko ajan pitää kytätä ylöspäin. Kuumakin tulee ja joudun vähentämään vaatteita haalarin alta. Muuten työ on helppoa, mutta pari tuntia siihenkin menee. Telalla sitten loput, se käy kyllä äkkiä mutta saa odottaa seuraavaa päivää.

Työssä on tullu hiki ja käyn suihkussa. Vaihdan vaatteet.

Nälkä alkaa vaivata kun kello on kaksi. Olen tottunut syömään niihin aikoihin. Kylmäkomerossa on kaalilaatikkoa sen verran, että voin syödä pikkulautasellisen ja isompi jää huomiseksi.
Kaapaisen kauhalla sopivan annoksen ja panen sen mikroon. Pari minuuttia varmaan riittää. Haen pöytään haarukan, suolaa, kivennäisvettä ja purkin puolukkahilloa. Otan lautasen mikrosta. mätän siihen reippaan keon puolukkaa, kaadan lasiin Saskiaa ja haen vielä eteeni kirjan - tällä kertaa J.J.Wecksellin näytelmän Daniel Hjort, viime vuosisadan alussa painetun ruotsinkielisen laitoksen.

Aion mennä katsomaan ÅST:ssä esitettävää, Erik Söderblomin ohjaamaa Daniel Hjortia ja koska arvelen tekstiä vaikeaksi päätän lukea sen etukäteen. Mutta lukiessani hämmästyn: teksti ei tunnu ollenkaan hankalalta, pääsen runomuotoiseen rytmiin heti kiinni ja ymmärrän sitä helposti. Muutaman sivun jälkeen huomaan kuitenkin tietoni Kaarle-herttuan ja Sigismundin ajan ristiriidoista heppoisiksi. Pakko perehtyä edes hiukan asiaan.

Pesen käyttämäni astiat, keitän kupin kahvia ja siirryn läppärin ääreen. Kaipaamaani tietoa löytyy helposti, samoin tietoa Daniel Hjortista. Tunnin verran vietän nettiä selaillen, mutta edeleen tuntuu siltä, että asiatietoa pitää vähintään vielä kerrata - mutta luetaan nyt ensin tuo näytelmäkin.

Lueskelen jonkin aikaa. Selailen Facebookia ja luen sähköpostit. Kello alkaa lähetä viittä. Varttia yli pitää lähteä, että ehtii kuudeksi Kouluun.

Ajan Turkuun, parkkeeraan Pienen kirjapuodin pihalle ja kävelen pari korttelinväliä Kouluun. Siellä jo Wecksell-salissa onkin iso joukko paavolaisia. Tarkoitus on muistella kesällä tehtyä Provencen matkaa. Itse en ollut mukana, mutta osallistumalla illanviettoon pääsen osaltani jakamaan matkan kokemuksia.
Dataprojektori saadaan lopulta käyntiin ja kuvasatoa heitetään seinälle. Onnistuneesta matkasta kertoo jatkuva naurunremakka.

Haapio on järjestänyt tarjoiluksi Provencen salaattia ja ratatouillea. Ensin syödään salaattia samalla kun Kari hoitaa projektoria, sitten syödään pääruoka ja lopuksi kahvitellaan. Ruoka on hyvää ja tunnelma iloinen ja innostunut. Ensi kesän matkastakin keskustellaan, mietitään sopivaa ajankohtaa.

Lähden hiukan muita aikaisemmin, alkaa väsyttää. Ajan Kuuvuoren kämpille, selailen Facebookia. Juon kupillisen kaakao cappuccinoa ja alan kirjoittaa tätä tarinaa.

Paska vuodenaika

Tästä päivästä alkaa kurjin vuodenaika täällä Turun saaristossa. Kylmää, märkää, pimeää ja välillä liukasta. Ei sovi vanhalle äijälle.
Huonokuntoiselle jo talvella vaadittava vaatetus käy raskaaksi. On tönkkö ja painava olo. Alituinen pukeminen ja riisuminen on rasittavaa. Niin isoa vaatemäärää ei jaksa kantaa ettei pakkasessa palelisi. Tai siten ne lämpimät vaattet ovat sen hintaisia ettei niitä pysty ostamaan, tai sen näköisiä ettei niitä halua päälleen pukea. Amen.
Joka toinen päivä pitää ruuvata pattereiden termostaatteja, milloin ylös-, milloin alaspäin. Kerran viikossa on räplättävä valojen automaattikytkimiä.
Auton joutuu ajamaan talliin. Pihalla sen lasit jäätyy ja joutuu krapaamaan. Ei huvita sitten yhtään. Krapa ja harjakin on taas kadoksissa. Mistä hitosta nekin löytää.
Sisällä jalat palelee. Lattia on kylmä ja ikkunoista vetää. Vain paria huonetta on varaa pitää edes siedettävän lämpimänä.
Sähkönsiirtoon hupenee mielettömästi rahaa, tyhjästä. Edelleen ovat sähköt poikki joka kerran kun hiukankin tuulee. Olen sitä mieltä, että ovat ne sähköjohdot sitten maan päällä, maan alla tai taivaassa, niin nykyisillä hinnoilla sähköjen kuuluu toimia.
Loka-marraskuun vaihteen tuntumassa täällä tulee joka vuosi ensimmäiset lumet ja pakkaset. Takavuosina kun kuljin veneellä niin kauan kuin mahdollista, nämä aikaiset pakkaset jäädyttivät satamalahteni ja pakottivat nostamaan veneen ylös ennen aikojaan.  Yleensä pakkasia seurasi sitten kuukauden tai kahden lämpimämpi jakso. Kyllä vitutti sekin. Iniöön ajoi veneellä kolmessa vartissa, autolla meni tuntia enemmän. Ja oli paljon tylsempää ajaa autolla.
Kunnon jäätalvia ei enää ole. Kolmessakymmenessä vuodessa niitä on ollut seitsemän. Viimeksi 2011, sitä ennen 2003. Tulevasta talvesta ennustetaan kylmää. Minä en enää jäätalvia kaipaa, kun ei ole enää toista kotia Ahvenanmaalla. Saa pitää lämmintä vaan. Tulee halvemmaksi.

Potutus vai vitutus?

   Harmaana syyspäivänä, tuulen ulvoessa ja räntäsadetta odotellessa ei paljon mikään huvita. Moni asia sen sijaan vituttaa. On ehkä onni ettei niitä kaikkia voi yhdellä kertaa muistaa, eikä tänään ole mitään erityistä vitutusta mielessä, on vain näitä taustavitutuksia.

   Aloitetaanpa aamusta. Lopetin Turun Sanomien tilauksen, koska en jaksa tämän paskalehden oikeistolaista agendaa. Tilasin Åbo Underrättelserin, on hyvä vaalia vähän ruotsin kielen taitoaan. Mutta joka aamu vituttaa tämä olematon parin sivun lehdykkä. Paperia ei kerry sen vertaa että saisi tulet hellaan ja uuneihin. Pieneksi on vuosien mnittaan mennyt Turun Sanomatkin, mutta ÅU on ihan naurettavan mitätön. Ei siinä riitä millään lukemista koko aamukahvin ajaksi, ja se on sentään ihan minimivaatimus sanomalehdeltä.

   Seuraavaksi aamulääkkeet. Kuka helvetin tollo on vastuussa lääkepurkkien muotoilusta? Kaikissa purkeissa on sama järjetön muoto: purkin suulla oleva olake estää tehokkaasti pillerin koukkimisen ulos purkista. Hiukan loivempi kavennus, ja asia olisi aivan toisin. Ja sitten nuo läpipainopakkaukset: on ihan sattuman kauppaa saako pillerin pöydälle vai lentääkö se lattialle ja sitä tietä jääkaapin alle tai jalkalistan rakoon. Tai hajoaako murusiksi, tai pysyykö tiukasti pakkauksessaan. Eivätkö pakkaussuunnittelijat todellakaan pysty tekemään edes yksinkertaisista perusasioista toimivia? -Huonoon suunnitteluun törmää myös elintarvikkeiden ja pesuaineiden pakkauksissa päivittäin. Mikä järki sai panemaan maito- mehu- ja jugurttitölkkeihin muovikorkit? Hankalia avata, ja mihin ne sata miljardia muovikorkkia lopuksi päätyvät muualle kuin Tyyneen valtamereen entisten lisäksi?

   Pakko siirtää kahvikuppi läppärin ääreen. Kun nostan kupin lautasineen pöydältä lentää lusikka lattialle. Nerokas muotoilija on ollut asialla ja muotoillut lautasen niin ettei siinä lusikka pysy jos lautanen vähänkin liikahtaa. Kannattaa merkitä ansiolistaan, vai?

   Sitten Facebookiin. Nykyään joutuu tekemään neljä klikkausta hiirellä ennen kuin pääsee sisään katsomaan sivua, jossa ei ole ylimääräistä tavaraa. Ennen pääsi yhdellä. MIksi meille tyrkytetään ominaisuuksia joita emme halua emmekä tarvitse? On ihan helvetin varmaa, etten halua läppärini työpöydälle mitään ylimääräisiä ilmoituksia, ja pitäisi riittää, että ilmoitan sen yhden, ensimmäisen ja samalla viimeisen kerran. Vaan eipä toimi näin.

   Ostin pari päivää sitten itselleni toisen kännykän, varoiksi. Kun usein unohdan varsinaisen kännyn kotiin on hyvä olla Turussa toinen. Uudishankinta on samanlainen kuin entinenkin, vain yhtä pykälää uudempi. Saan kaiken toimimaan haluamallani tavalla suhteellisen vaivattomasti - mutta voisi se helpomminkin käydä. Yhteystietoja en saa siirrettyä muuten kuin SD-korteille kopioimalla ja kortteja vaihtamalla. Sähköpostin asentaminen ei tahdo onnistua sitten millään. Pakko asentaa ihan manuaalisesti ja syöttää kaikki tiedot läppärin asetuksista katsomalla. Kun posti lopulta alkaa toimia, tyhjentää se samalla viestit palvelimelta. Perkele!

   Nälkä alkaa vaivata ja teen voileivän Linkosuon varrasleivästä. Hyvänmakuista, mutta kovaa ja terävää. Veneessä siitä tulee parempaa kun se hiukan kostuu. Mutta olisiko ihan mahdotonta tehdä tästä leivästä hiukan sitkeämpää ettei se jo pakkauksessa olisi pieniksi paloiksi murentunutta, tai viimeistään murenisi sellaisiksi kun siihen yrittää saada rasvaa päälle? Tuskin kukaan haluaa leipänsä valmiina, epämääräisen kokoisina paloina?

   Olen päässyt puoleen päivään ja vitutus on hiukan hellittänyt. Hetken lojuin sängyssä lukemassa Amadoa, mutta ikkunanraosta puhaltava jäätävä viima pakotti nousemaan, siirtämään kukat pois tieltä ja tunkemaan rakoihin pumpulia. Samalla sain mukavasti pölyt pyyhittyä kukkien takaa.
Kylmän takia harkitsin jo tulen sytyttämistä uuniin, mutta annoin olla. Tulee niitä kylmempiäkin ilmoja, ja polttopuuta on vähänlaisesti. Pitäisi tilata lisää.

Rähinöintiä

Tampereella rähinöintiin. Siitäpä nyt on media vallan riehaantunut. Ja, todennäköisesti, ennen kaikkea pelästynyt. On se vaan niin kummallista, että kaiken maailman luuserit nyt alkavat mellakoimaan. Kun Suomessa ovat asiat kuitenkin niin hyvin. 

Minä en pidä väkivallasta enkä puolusta sitä. Itse asiassa kammoan sitä. Mutta ymmärrän sitä kyllä. Kun ihmisten enemmistön elinolosuhteita koko ajan järjestelmällisesti huononnetaan samaan aikaan kun pienen vähemmistön etuoikeuksia yhtä järjestelmällisesti lisätään, niin vihaa siitä syntyy. Ja kun saavutetaan kyllästymispiste, viha purkautuu. Periaatteessa asia on näin yksinkertainen, käytännössä tietysti monimutkaisempi. Kuka pystyy tutkimaan Tampereella mellakoineen joukon kaikkien jäsenten motiiveja? Oliko joukko kovinkin yhtenäinen? Onko tapauksesta odotettavissa peräti väitöstutkimusta?

Mielenkiintoista on se, että kun Suomessa äärioikeisto mellakoi niin siitä hyvin harvoin syntyy sen kummempaa hälyä.  Mutta annas olla jos rähinä vain jollain tavalla pystytään yhdistämään vasemmistoon niin jo on toinen ääni kellossa.

Samanaikainen Tampere-talon itsenäisyysjuhla oli kammottava. Varsinkin se tunnin konsertti. Loiri esitteli yhä tympeämmäksi käyneitä maneerejaan. Soile Isokoski lauloi pyhäkoululaulun. Näyttelijät lukivat katkelmia suomalaisten kirjailijoiden teksteistä. Katkelmia, joissa ei vahingossakaan ollut yhtymäkohtia tämän päivän Suomen todellisuuteen.

Olen ollut Linnan juhlissa Helsingissä. Sieltä on juhlallisuus kaukana. Kansaa ajetaan sisään kuin karjaa, poliitikot kiilaavat härskisti jonoissa, ei juhlapuheita, ei arvokkuutta. Kansalle näytetään kättelyä, juhlapukuja, mässäilyä ja tanssia. Siihen nähden Tampereen juhla oli hyvä yritys. Mässäily jäi vähemmäksi, tanssi puuttui ja sen tilalle tuli kulttuuri. Ikävä kyllä ei kyse ollut tämän päivän vaan menneisyyden kulttuurista. Puitteet olivat hienot mutta sisältö niin kaukana todellisuudesta että hirvittää. Ja hävettää.

Talvi

Talvi on keuhkovammaiselle, vanhassa puutalossa asuvalle eläkeläiselle kurjaa aikaa. Varsinkin yli kymmenen asteen pakkaset. Sisällä palelee koko ajan, ulos ei juuri voi mennä keuhkojen hyytymättä. Rahat eivät riitä riittävään lämmitykseen.

Alituiseen lukemiseenkin kyllästyy. No, ainahan voi avata läppärin ja lukea lättykirjasta reippaista hiihtäjistä ihanan talvisen luonnon keskellä. Ja monenmoisista herkuista joita nämä hiihtäjät sitten lämpimissä sisätiloissaan itselleen valmistavat. Se vasta vituttaakin, kun itse on pystynyt hiihtämään viimeksi 80-luvulla ja kokkaustaitojen huippuna on jauhelihakastike.

Ikkunoista voi tietysti ihailla talvista luontoa - sen verran mitä täältä risukon keskeltä vielä näkee. Näin talvella voi jostain raosta näkyä jopa puolen kilometrin päähän. Tuskin mikään on hienompaa katsottavaa kuin puolen kilometrin päässä oleva mäntymetsä.

Ja ellei ole kylmä niin sitten tuulee. Pakkanenkaan ei jäähdytä vanhaa, hataraa taloa yhtä tehokkaasti kuin tuuli. Eikä siihen tarvita mitään myrskyä, pieni tuulenvire riittää. Onneksi samalla yleensä tulee lunta ja itse pysyy lämpimänä kun viettää puolet ajstaan lumitöissä.