Valtiosta ja taidekoulutuksesta

Opetus- ja kulttuuriministeriö haluaa supistaa ammattikorkeakoulujen taidealojen aloituspaikkoja lähes puolella. Muilta aloilta esitetään vain viiden prosentin supistuksia.
Tämä uutinen herätti minut ajattelemaan valtion tehtävää.

Max Weberin klassisen määritelmän mukaan valtio on organisaatio, joka käyttää legitimoitua väkivaltamonopolia tietyllä alueella. Yhä useammin juuri tämä laillistettu väkivalta tulee mieleen kun ajattelee Suomen valtionkin toimia. Valtio ei juuri kysele kansalaisiltaan mitä nämä haluaisivat vaan päättää heidän puolestaan. Yhä useammin nämä päätökset suuntautuvat kansalaisia vastaan ja huonontavat heidän elämäänsä sen sijaan että parantaisivat sitä.

Joskus idealistisina hetkinä olen kuvitellut, että valtion tehtävänä olisi puolustaa ja turvata kansalaistensa elämää, tehdä siitä mahdollisimaan hyvää elämää. Ja että tämä tehtävä koskisi kaikkia kansalaisia.
Näinhän ei enää ole, jos on koskaan ollutkaan. Olen kuitenkin elänyt niin pitkään, että olen nähnyt muutoksen tässä asiassa. 50-70 -luvut olivat suotuisan kehityksen aikaa. 80 -luvulta asti ollaan menty yhä jyrkempää alamäkeä. Nykyäänhän on aivan selvää, että valtio ajaa vain rikkaimpien, parhaiten toimeen tulevien kansalaistensa etuja. Muista välitetään vain sen verran, että saadaan yhteiskuntarauha säilymään.

Palaan taidekoulutukseen. Kuvitellaanko ministeriössä tosiaan, että kun taidekoulutusta vähennetään niin ne ihmiset jotka muuten olisivat hakeutuneet taidekouluihin hakevatkin nyt insinöörikoulutukseen? Jos kuvittelevat niin ovat pahasti väärässä. Käytännössä asia menee niin, että ihminen joka haluaa tehdä luovaa työtä tekee sitä kaikista vastuksista välittämättä. Häntä ei estä köyhyys, ei nälkä, ei arvostuksen puute eikä ylenkatse, sillä hän uskoo itse työhönsä, uskoo sen arvoon ja merkitykseen. Harvoin olen tavannut muilla aloilla niin vahvaa uskoa oman työn merkityksen kuin taidealoilla.

Viidestä pojastani kaksi on käyhyt taidekorkeakoulun, yksi opiskelee sellaisessa parhaillaan. Ikinä en ole heitä taidealalle yllyttänyt mutta en myöskään kieltänyt.  Lapsuudessaan ja nuoruudessaan he ovat läheltä nähneet miten vaikeaa ja hankalaa taiteilijan elämä Suomessa on, mutta se ei ole estänyt heitä hakeutumasta samalle alalle.

Taidealoilla tarvitaan erityislahjakkuutta. Jos nämä erityislahjakkuutta omaavat ihmiset pakotetaan muille aloille menee lahjakkuus hukkaan. Se on järjetöntä tuhlausta. Erityislahjakkuus on harvinainen voimavara jota ei koskaan ole liikaa.

Itse uskon siihen, että kaikki tieto, kaikki taito on ihmiselle hyväksi. Koulutus ei koskaan mene siinä mielessä hukkaan vaan rikastuttaa elämää, antaa siihen uusia ulottuvuuksia, uusia mahdollisuuksia. Kaikista niistä jotka aikanaan kävivät kanssani Turun Piirustuskoulua ei suinkaan tullut ammattitaiteilijoita. Yksikään ei silti ole valittanut, että menipä tämäkin koulutus haaskuun. Päinvastoin, jokainen on pitänyt sitä elämäänsä rikastuttavana asiana. Tätä asiaa voisivat ministeriöissäkin hiukan miettiä.

Flunssaiset, pysykää kotona!

Flunssa, lentsu, nuhakuume, räkätauti - rakkaalla lapsella on monta nimeä. Rakkaalla ainakin siinä mielessä, että tautiin sairastuneet rakastavat levittää sitä ympäriinsä. Räkätautisia näkee koko ajan, joka paikassa. Tautia vähätellään, sehän on vain flunssaa, ei mitään vaarallista.

Itse en ole viimeiseen viiteentoista vuoteen selvinnyt ainoastakaan flunssasta ilman ikäviä seurauksia: sivuontelotulehduksia, korvatulehduksia, keuhkotulehduksia. Nämä taudit hoitoineen vievät työkyvyn pitkäksi aikaa ja tekevät elämän ikäväksi ja raskaaksi.

Läheiseen ystäväpiiriini on myös kuulunut ihmisiä jotka ovat kuolleet flunssan jälkitauteihin. En tiedä miten yleistä tämä on, mutta sen tiedän, että flunssaa vähätellään ilman mitään perustetta. Mikään muu sairaus ei varmaan aiheuta niin paljon työstä poissaoloja, vähentynyttä työkykyä ja erilaisia onnettomuusriskejä.

Ehkä pahimpia nämä flunssakierteet ovat lapsilla. Ne alkavat päiväkodissa ja  jatkuvat koulussa. Wikipedian mukaan lapset sairastuvat flunssaan 5-10 kertaa vuodessa. Flunssa kestää kaksi viikkoa. Lapset voivat siis olla sairaita 5 kuukautta vuodesta, melkein puolet ajastaan. Aikuiset selviävät parhaimmillaan kahdella viikolla, pahimmillaan kahdella ja puolella kuukaudella.

Flunssan välttäminen on yksinkertaista. Sen kun pysyttelee kotonaan, ei liiku missään. Useimmille ja useimmiten tämä kuitenkin on mahdotonta. Mutta flunssainen voi kyllä pysytellä kotonaan, ainakin ne muutamat päivät jolloin tauti on tarttuvassa vaiheessa. Minusta jokaista, ilman todella pätevää syytä kodin ulkopuolella liikkuvaa flunssaista pitäisi sakottaa. Eihän kenelläkään ole oikeutta tieten tahtoen aiheuttaa kärsimystä muille ihmisille.

Synti ja häpeä

Kun Turun päättäjät ajavat Aurajoen yli uutta siltaa kuin käärmettä pyssyyn, olen joutunut miettimään synnin käsitettä. Tämän kaltainen ympäristön tuhoaminen on näet mielestäni puhtaasti perkeleestä, sielunvihollisen työtä niinkuin ystäväni Ilkka Pärssinen sanoisi. Kuten tiedetään, perkele kulkee ympäriinsä kuin kiljuva jalopeura tuhojaan tekemässä. Turussa tämä veikko hiilihankoineen viihtyy erityisen hyvin.

Kävellessäni Turun torilla muutama päivä sitten mietin mielessäni miltä tori näyttäisi jos se olisi saanut pitää ympärillään vanhat, kauniit ja arvokkaat rakennuksensa. Torissa olisi arvokkuutta, tyylikkyyttä ja vanhan kulttuurikaupungin tuntua sen sijaan että se nyt kertoo tyylittömyydestä, ahneudesta ja nousukasmaisuudesta.
Olen siksi iäkäs, että olen lapsena käynyt Phoenixin talossa. Äitini oli siellä jonkin aikaa töissä. Muistan kahvilan jossa kävimme herkuttelemassa. Muistan Cygnaeuksen koulun, muistan Hamburger Börsin, muistan vanhan Wiklundin, Teräksen talot. Muistan Kauppatorin arvokkuuden. Siitä ei ole enää mitään jäljellä. Perkele on onnistunut hävitystyössään.

Sielu on arka kapistus. Jatkuva ympäristön tuhoaminen, sen rumentaminen, ei voi olla vaikuttamatta ihmisen sisimpään. Sydän särkyy, niinkuin muinoin sanottiin ja sanotaan vieläkin, ainakin iskelmärunoudessa. Eikä näitä palasia liimaa kasaan enää millään, jälkiä jättämättä.

Otsikossa mainitaan myös häpeä. Mutta häpeääkö kukaan enää mitään? -Eivät ainakaan nämä nykyiset päättäjät, nämä valehtelevat, omia ja kavereittensa etuja ajavat Perkeleen juoksupojat. Häpeästä he eivät tiedä mitään, moista sanaa eivät ole kuulleetkaan ja sen merkityksen joutuvat googlettamaan jos joku sitä sattuu kysymään. Synti ja häpeä jotka joskus muinoin olivat kausaalisuhteessa eivät enää kulje yhdessä. Pikemminkin synti hävittää häpeän ja mitä enemmän syntiä tekee sitä kauemmas myös häpeä väistyy.

Neekeriukoista

Teuvo Hakkarainen on puheillaan neekeriukoista sohaissut varsinaiseen muurahaispesään. Kuten niin usein Suomessa ei nytkään nähdä metsää puilta. Paheksutaan käytettyä sanaa mutta ei haluta kuulla mitä Hakkarainen puheillaan tarkoittaa, sillä tottahan on, että Helsingissä, Turussa ja varmaan monessa muussakin kaupungissa ovat torien kulmat täynnä tummaihoisia henkilöitä.

Itse kyllä olen vahvasti laiskottelevan, leppoisan elämäntavan kannalla, mutta laiskottelussakin on eroa. Minulle se antaa mahdollisuuden ennen kaikkea lukemiseen, ja vaikka luenkin paljon roskaa,  olen varmasti kaiken lukemiseni kautta oppinut ymmärtämään ihmisiä ja maailmaa paremmin kuin jos olisin käyttänyt aikani vaikkapa torin kulmilla. Laiskottelu antaa mahdollisuuden sivistää itseään monin eri tavoin. Sivistäminen tosin ei ole muodissa vaan päinvastoin, tyhmistäminen ja tyhmyydellä ylpeily on tätä päivää.

Mutta Hakkaraisen puheet eivät ole tyhmyydellä ylpeilyä vaan paljon työtä, tai ainakin kauppaa  tehneen hölösuisen  kansanmiehen huomioita selvästä epäkohdasta. Tabun aseman saaneiden sanojen käyttö ei muuta sitä tosiasiaa, että suomalainen  maahanmuuttopolitiikka on pahasti epäonnistunut. Sen sijaan, että maahanmuuttajat olisivat luonteva, elämää ja kulttuuria rikastuttava osa suomalaista yhteiskuntaa on heistä tullut erillisryhmiä jotka kommunikoivat lähinnä keskenään ja ovat usein sotajalalla suomalaista yhteiskuntaa kohtaan.

Yhteiskunnallisten vastakohtien kiristyessä, eriarvoisuuden kasvaessa, työttömyyden ja köyhyyden lisääntyessä lisääntyvät myös rasistiset asenteet. Syyllisiä haetaan erilaisista, toisen näköisistä ihmisistä sen sijaan että sitä haettaisiin politiikasta, talouselämästä ja näissä vaikuttavista päättäjistä, joiden ajatukset ja toimenpiteet ovat johtaneet nykyiseen eriarvoisuuteen.

On toki käytännössä helpompaa käydä kadulla vastaan tulevan mustaihoisen kuin Jyrki Kataisen tai Björn Wahlroosin kimppuun, mutta syytöntä siinä yhtä kaikki mäiskitään ja syylliset saavat nauraa partaansa mikäli sellainen heillä sattuu olemaan. Kataisellehan ei vielä parta kasva joten hänen on pakko kiherrellä kämmeniinsä.

Jyrki Katainen ja Björn Wahlroos pitävät jatkuvasti palopuheita joissa he markkinoivat omia käsityksiään jotka käytännössä ovat yhteiskuntarauhan kannalta äärettömän paljon vaarallisempia kuin jotkut Hakkaraisen puheet. Media referoi näitä puheita kuin Jumalan sanaa vailla alkeellisintakaan kriittisyyttä tai visiota siitä, mihin näiden puheiden ajatukset toteutuneina johtaisivat. Mutta mediaahan ei nykymaailmassa saa kritisoida.

Kansallismaisema

Olen alusta saakka suhtautunut varsin epäillen ajatukseen rakentaa uusi silta Auransillan ja Tuomiokirkkosillan välille. Ongelmana on se, että tällä välillä ei ole järkeviä jatkoyhteyksiä kuin joen länsipuolellaja nekin ovat liikenteellisesti ahtaita ja vaarallisia. Kävelijälle yhteydet itäpuolella vielä menettelevät, mutta pyöräilijä joutuu keskelle ahdasta, kaoottista liikennettä sekä Hämeenkadulla että Uudenmaankadulla. Varsinkin se paikka johon siltaa nyt suunnitellaan, Rettiginrinteen ja Kauppiaskadun välille, on aivan toivoton, enkä näe minkäänlaista tarvetta kyseiseen paikkaan tulevalle sillalle. Hieman parempi ja järkevämpi paikka olisi Vanhan Suurtorin ja vanhan kirjaston välillä, mutta täysin tarpeeton sekin silta olisi.

Turku on pieni kaupunki jossa etäisyydet ovat lyhyitä. On totta, että Auransilta on kevyelle liikenteelle ahdas, Tuomiokirkkosillalla sen sijaan on tilaa, ja nämä sillat ovat varsin lähellä toisiaan. Tuskin kenenkään tarvitsee päästä joen yli juuri siitä kohtaa jossa sattuu kulloinkin olemaan, pienen kierroksen voi aina tehdä. Kun Myllysilta taas saadaan käyttöön on Turussa parin kilometrin matkalla 7 siltaa joita pitkin pääsee joen yli. Luulisi sen riittävän.

Liian vähän on edelleen kiinnitetty huomiota mahdollisen sillan maisemavaikutuksiin. Auransillalta ylös jokea aukeaa Turun kaunein maisema. Rakennuskanta on tällä osalla vanhaa ja hyvin säilynyttä, harmonista ja rauhallista. Rantakatujen vanhat puut tuovat maisemaan oman elävyytensä ja taustalla näkyvä Tuomiokirkon torni muistuttaa Turun pitkästä historiasta.

Ja tämän maiseman turkulaiset päättäjät haluavat tuhota modernilla, rumalla, paikkaansa sopimattomalla ja täysin tarpeettomalla sillalla.

Liian vähän puhutaan ympäristön vaikutuksesta ihmisen psyykeen. Olen itse vakuuttunut siitä, että ruma, kaoottinen ympäristö lisää ahdistusta ja sairauksia ja kaunis, tasapainoinen ympäristö vastaavasti lisää terveyttä ja hyvinvointia.

Muistan vielä hyvin millainen kaupunki Turku oli 50-60 vuotta sitten ja miten se on tässä ajassa muuttunut. Kauniista kaupungista on tehty sekava, rikkonainen ympäristö, vanhoja hienoja rakennuksia ja varsinkaan rakennuskokonaisuuksia ei ole säästetty vaan on surutta revitty talot ja korttelit maan tasalle. Jo 60-luvulla alkaneesta vastustuksesta huolimatta on tilalle sitten rakennettu ympäristöhaittoja ja homeen pesiä. Onko todella niin, että tätä järjettömyyttä on pakko jatkaa loputtomiin?

Miinusta vai plussaa?

Vaimoni kertoi pari päivää sitten lukeneensa tutkimuksesta jossa kerrottiin positiivisesta ja negatiivisesta elämänasenteesta ja niiden vaikutuksesta aivoihin. Jos nyt oikein ymmärsin (jota kyllä epäilen) niin nämä asenteet vahvistavat ja laajentavat niitä aivojen alueita joilla näitä asenteita synnytetään ja käytetään.

Olenkin ihmetellyt omaa tyhmistymistäni jo pitkään. Oikeastaan en käsitä enää mistään mitään. Olen ajatellut  tämän olevan seurausta vanhenemisesta, yksinkertaista vanhuudenhöperyyttä, mutta ehkä näin ei olekaan. Saattaa olla, että negatiivinen aivoalueeni on vallannut jo suurin piirtein koko aivot, pikkuaivoja ehkä lukuunottamatta. Tilaa ei ole enää muulle kuin negaatiolle.

Mutta entäpä jos käännän kelkkani ja alan iloita särkevästi polvestani, Stefan Wallinin moukkamaisuudesta ja muusta perussuomalaisuudesta. Pikku hiljaa tämä positiivisuus valtaa koko aivoni. Paitsi että muutun sietämättömäksi ympäristölleni ei käsityskykyni parane hiukkaakaan. Olen hypännyt ojasta allikkoon joka uimataidottomalle on kohtalokasta. Jos kyseessä on yli 1,5 metriä syvä allikko on edessä julma hukkumiskuolema.

Ehkäpä on parasta pysytellä täällä ojassa. Virtaava vesi on kuitenkin seisovaa raikkaampaa.

Kriitikko on aina oikeassa

Voiko kriitikolta vaatia ammattitaitoa? - tätä olen monesti joutunut miettimään lukiessani Turun Sanomien kuvataidekritiikkiä viimeisen vuoden aikana. Tuntuu siltä kuin lehti olisi saanut jälleen ns. legendaarista kriitikkoa Osmo Lainetta vastaavan kriitikon. Osmo Laine jäi historiaan kyvystään arvioida lähes poikkeuksetta väärin. Hän moitiskeli kaikkea sellaista jonka myöhempi aika on tunnustanut tärkeäksi ja merkitykselliseksi, ja kehui kaikkea joutavaa ja toisarvoista.

Lehden nykyinen kriitikko Nina Suni jatkaa samaa linjaa. Aluksi ärryin hänen kyvyttömyydestään kirjoittaa - kömpelöstä, epätarkasta kielestä. Siinä suhteessa hän on sittemmin jonkin verran kehittynyt. Virtuoosimaisuudesta hänen kielensä on kaukana, mutta asiansa hän osaa jo ymmärrettävästi esittää. Kuvan lukemisen kanssa on toisin. Hän on ylistänyt ns. maasta taivaaseen teoksia, jotka olivat hutiloiden ja ammattitaidottomasti tehtyjä ja joissa ei ollut idean siementäkään. Toisaalta hän on lytännyt virtuoosimaisa teoksia, joissa on ollut selkeä ja tärkeä idea.

Viimeksi näin kävi Erkki Mykrän näyttelyn kohdalla. Ei liene yksinomaan kriitikon vika, että arvostelu oli lehdessä kaksi päivää näyttelyn jälkeen, mutta törkeää piittaamattomutta se osoittaa kuvataidetta ja -taiteilijoita kohtaan. Kun lisäksi sanottava on yksinomaan negatiivista niin mielestäni olisi ollut parempi jättää koko juttu julkaisematta.

Erkki Mykrän työtä yli 40 vuotta seuranneena olen tästä näyttelystä aivan eri mieltä kuin Nina Suni. Mykrä käyttää kuvataiteessa harvinaista ja vaikeaa lajia, ironiaa. Pelkkä yrityskin on siksi jo kiitoksen arvoinen. Kuvanveistäjänä Mykrä on muodon virtuoosi. Siksi hänellä on varaa tehdä työnsä kömpelöiksi, jopa naiiveiksi. Mykrä myös yhdistää kaksi taiteen lajia, kirjallisuuden ja kuvanveiston, aivan omalla, persoonallisella tavallaan. Ja asiat joista Mykrä näyttelyssään kertoo, ovat tosia, oikeita asioita. Asioita, jotka Turussa ovat vuosisatojen aikana tapahtuneet ja koskettaneet ihmisiä ja heidän elämäänsä. Mykrän kritiikki voi toki olla pistävää, mutta ei pahantahtoista.

Taiteilijalle kritiikki on siitä hankalaa, että kriitikko on aina oikeassa. Taiteilijalla ei ole käytännössä mitään mahdollisuutta vuoropuheluun, kritiikkiin vastaamiseen. On vain nieltävä mitä suuhun työnnetään, kieltäytyä ei voi ja vaikka tulisi miten pahasti väärin kohdelluksi ei voi tehdä mitään.

Kriitikolla on toki oikeus omaan mielipiteeseensä, olkoon se sitten miten ammattitaidoton, tunteenomainen tai perustelematon hyvänsä. Mutta kritiikin tehtävä on hiukan laajempi kuin esitellä näitä tunteenpurkauksia. Kriitikon pitäisi kyetä sekä esittelemään taiteilijan teoksia että arvioimaan niiden merkityksiä. Myös objektiivisesti, mahdollisuuksien mukaan itsensä ja omat mieltymyksensä unohtaen. Se on vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Nina Suni on tällä tiellä vasta aivan alussa.

Kuvataiteen syöpä

Turussa on kolmen viime viikon aikana julkistettu kaksi mielestäni kammottavaa taidehanketta. Jokirannassa seisova Wärtsilän vanha nosturi aiotaan muuttaa Tarja Ervastin mediataiteen keinoin taideteokseksi. Kyseessä on ainoa jäljellä oleva nosturi sarjaa, jota aikanaan oli useita. Taistelun jälkeeen tämä nosturi saatiin säilymään - kunnes nyt se taiteen keinoin tuhotaan. 

Minä haluan, että nosturi pysyy nosturina. Että sitä huolletaan ja pidetään kunnossa ja annetaan sen säilyä muistona siitä vilkkaasta telakka-alueesta joka joen itärannalla vielä muutama vuosikymmen sitten oli toiminnassa.

En halua, että nosturia koristellaan millään valoilla tai videoilla. Koko tällainen ajatus on sairas, vastenmielinen, ja osoittaa täydellistä kunnioituksen puutetta aiempien sukupolvien työtä kohtaan. 

Pari päivää sitten julkistettiin uusi tuhovimmainen hanke. Kaupunginkirjaston juuri kunnostetun vanhan pääkirjaston portaikkoon on rakennettu Charles Sandisonin videoteos. Niinkuin ei hieno portaikko itsessään olisi arvokasta ja ihaltavaa rakennustaidetta.  Mihin on kadonnut tyylitaju ja vanhan kunnioittaminen? Onko taiteilijoiden pakko olla niin narsisteja, että tunkevat itsensä teostensa kautta jokaiseen mahdolliseen ja mahdottomaan paikkaan? 

Mediataide on kallista taidetta. Näistä ensin mainitun budjetti on 150 000 euroa, jälkimmäisen 64 300 euroa. Tietokoneiden, projektoreiden ja videoiden käyttöön perustuvat teokset ovat lyhytikäisiä. Tekniikka on helposti hajoavaa, vikojen takia teokset ovat usein poissa käytöstä,  korjaus, huolto ja ylläpito maksaa. Muutaman vuoden päästä laitteita ei enää kannata korjata ja teos on entinen. 

Samalla rahalla saisi kestävääkin taidetta. Samalla rahalla saisi helposti 10-20 teosta joiden käyttöikä olisi vähintään kymmeniä, todennäköisemmin satoja vuosia.  Ja nämä voitaisiin myös sijoittaaa paikkoihin jossa ne eivät pilaa maisemaa tai kulttuuriympäristöä. 

Minulla ei ole mitään mediataidetta vastaan. En uskaltaisikaan. Oma poikani ja miniäni ovat mediataiteilijoita. Mutta vastustan tällaista tårta på tårta -mentaliteettia. Vastustan sen kaltaista taiteen pakkosyöttöä, jota nämä molemmat hankkeet edustavat. Näin toteutettuna mediataiteesta tulee taiteeen syöpä, kasvain joka tekee isäntänsä sairaaksi.

Kyl mää muista

Ihmise muisti se o merkilline asia. Sitä luule et muista jonku asia taik jonku hetke taik tapahtuma, mut memppäs kysymä jolta toiselt joka oli siäl paikal taik muute tiätä se asia, ni kyl huamat et hän muistaki iha eri taval. Katos ku muisti onki semmone et see valitte mikä muisteta. Se jättä pois ja tua tilal, se muutta ja unhotta ja keksi iha uutta tavara. Ei muistisse voi luatta. Se keksi uusi jutui iha siin ku säilyttä entisi. Muisti o vähä niinku semmone jonkulaine  taiteilija tai keksijä ku asu meis jokases ja keksi iha uusi asioi entistem pohjalt.  

Aika hauska juttu mun miälestän. Kyl hyvä juttu ain torellisuure voitta.    

 

Munt otta päähä

Kyl te kaik varmast jo olet huamannukki et munt otta ussem päähä. Eikä se ol yhtän kiva. Kyl mää pal mialummin kehuisin kaikke mut ku ei voi. Jottan kyl voi mut ei ain ja kaikke. Se o merkillist et täs mailmas o nii pal kaikke mikä o iham persest. Enkä mää voi pittä siit suutan kii taik ruveta sitä kehuma vaik se kui vois olla helpompa kaikil. 

Yks mikä munt harmitta on noi jutut tost pakkoruattist. Kyl mää sen ymmärrä et kaik pakko vitutta. Mut ku sitä pakko on koulus paljo muutaki. Täyty oppi laskeman kaike mailma prosentei ja derivaatoi vaikkei niit sit koulu jälke ikän tarttis. Vaik kyl mää just tarttin prosenttilasku ku kävi verotoimistos. Ku ei se muija siäl osannu prosenttilasku ni mun täytys sitä sil sit opetta. Ja kyl mää sit vähä ajatteli et mahtak ne mun veronka oikke laske ku ei ne prosenttilaskuka ossa. Nii et kyl sitä ain voi kaikelaist tarvita mitä koulus o oppinu, vaik mää kyl ole unhottanu melken kaike. 

Ruattinki mää unhotin kokonas ku en sitä tarvinnu, mut sit yhtäkkiä rupesinki tarttema ja aika nopiast sen kyl uurestas oppisi. Ev varma olis oppinu nii äkkiä jos en olis sitä koulus lukenu ja ehtojan kesäl paatiski lukenu. Ja mun täyty kyl sanno et mää luen ruattalaisi kirjoi kyl miälelläni ruattiks ja juttele ruattinkiälisten kans miälelläni ruattiks, mut see kyl on vaikia ku ne ruppe heti puhuma suame ku ne huama et mää olenki suamenkiäline.

Mut mää kyl ajattele et Suami o ollu osa Ruatti ja ruattin kiäli o osa meijä historia. Ja me olla yks Pohjoismaa ja meijän naapurit siäl puhuva ruatti tai sen tapast kiältä. Kyl mää aika hyvi norjaki ymmärrä ku kerra ruatti ossan. Tanskan kans o vähä vaikiampa, vaik kyl sitäki lukeman pysty. Ja ku mää ole Turust ni ruattin kiäli o aika tuttu senki pualest, Turu murre ku on täys ruattinkiälest tullei sanoi.

Mut koko aja joku jaksa jahrat tota pakkoruatti. Miksei ne jahta tota pakkomatikka tai pakkoenklanti tai pakkohistoria tai jottai muuta, kaik ne ainet ku ova koulus just yhtä pakollisi. Koulu kai o olemas et me saatais jonkulaist tiato ja sivistyst. Mitä enemmä sen parempi.

Energiasta

MInulle on päivänselvää, että ydinvoima on energian tuottajana aikansa elänyttä ja edustaa vanhoillista, paikalleen juuttunutta ja vastuutonta ajattelutapaa. Siinä on kolme vakavaa puutetta: se ei ole uudistuvaa - uraanihan loppuu joskus -  sen käyttö tuottaa valtavan, ratkaisemattoman jäteongelman ja sen vaatima monimutkainen teknologia on aivan liian haavoittuvaa. Itse asiassa on mainittava vielä neljäskin puute: Voimalat ovat isoja, keskittyneitä yksiköitä. Tämä suuriin yksikköihin pyrkiminen on viime vuosikymmenten muoti-ilmiö jonka seuraukset ovat kaikkialla ja kaikissa asioissa olleet huonoja.
Kaikki tuotanto pitäisi suurten yksiköiden sijasta hajauttaa pieniin jolloin yhteiskunta ja talous saataisiin vakaammaksi, vähemmän haavoittumisherkäksi. 
Esimerkiksi: jos yksi ydinvoimala vaikkapa Suomessa jää pois käytöstä merkitsee se valtavaa yhtäkkistä vähennystä energian tuotossa, kun taas vaikkapa parin sadan tuulivoimalan yhtäaikainen rikkoutuminen olisi äärimmäisen epätodennäköistä jos voimaloita olisi tuhansia. 


Tilanteessa jossa fossiliset polttoaineet ovat ehtymässä, maapallo peruuttamattomasti kuumenemässa haikaillaan yhä kasvun perään. Minkä ihmeen kasvun? Maailmamme on sen kokoinen kuin se on, ei se siitä mihinkään kasva. Taloudellinen kasvuhan on nykyisellään silmänlumetta, suuren luokan huijausta jolla todellisuudessa tarkoitetaan vain yhä suurempien rahamäärien keskittymistä yhä harvempien käsiin. Väitetään, että tämän seurauksena kaikki voivat paremmin, mutta sehän ei pidä paikkaansa. Nykyään ihmiset voivat yhä huonommin, ovat yhä sairaampia, tarvitsevat yhä enemmän kemikaaleja jaksaakseen tässä hullunmyllyssä. 

Aalto-yliopiston teknillisen fysiikan professorin  Peter Lund käytti äskettäin ansiokkaan puheenvuoron uusiutuvan energian käytöstä. Hänen mukaansa siihen keskittymällä voitaisiin luoda Suomeenkin 30-40 000 uutta työpaikkaa. Lisäksi uusiutuva energia on kohta jo ydinvoimaa halvempaa. Uusiutuva energia on myös tulevaisuutta, sitä teknologiaa jossa tulevaisuuden raha liikkuu, sitä teknologiaa joka on maailmalla nousussa ja jonka osaajia kysytään.

Hieno juttu koska tässä tapauksessa olisi kyse korvaavasta energiasta. Jostain syystä meillä kuitenkin puhutaan aina ja ikuisesti vain tarpeesta saada energiaa lisää. Minkä ihmeen takia? Ennenkin on tultu toimeen vähemmällä. Miksei siis nytkin.  

Minä kehotan säästämään. Kuluttamaan vähemmän. Olemaan hankkimatta turhaa, hetken päästä hajoavaa tavaraa. Matkustamaan vähemmän. Välttämään lentokoneita. Asumaan kylmemmässä talosssa. Syömään ne ruuat jotka on ostettu. 

Loputtomiin emme kuitenkaan, missään tapauksessa, voi jatkaa tätä tuhlausta. Joskus se loppuu, väistämättä ja väkivaltaisella tavalla ellei sitä muulla tavoin saada loppumaan. 
Tilanne on vähän sama kuin tsunamin tai tulivuorenpurkauksen kohdalla. Tiedetään, että joskus ne tulevat mutta eletään kuin niitä ei koskaan tulisi. Sitten ollaan ihmeissään, päivitellään ja parutaan että kuinka tässä nyt näin kävi. Sen sijaan että varauduttaisiin niihin, tehtäisiin ajoissa kaikki mahdollinen sen hyväksi, että niiden tullesssa vahingot jäisivät mahdollisimman pieniksi. 

Rippituolissa

Monet ystäväni, tuttavani, puolituttavani ja jopa tuntemattomatkin ovat monesti ihmetelleet miksi olen lopettanut kuvataiteen tekemisen. Mielestäni on nyt aika antaa julkinen selitys.

Kuvataiteilijan pitää nykyään olla edustava joka tarkoittaa paitsi yleistä siisteyttä olemuksessa niin mm. liikemiestyyppistä pukeutumista. Oma olemukseni on ikääntymisen ja sairauden vuoksi rähjääntynyt varsin kauaksi edustavuudesta. Mutta tämä ei ole tärkeintä. Voisinhan aina käyttää naamiota, peruukkia ja meikkejä. 
Kyse on  ennen kaikkea pukeutumisesta. Minulla oli kuvataiteilijan ammattiin soveltuva oikein hieno liituraitapuku. Mutta eräänä kesänä kävi niin, että hiiri söi puvusta koko vasemman olkapään. Tällöin ei ollut enää tehtävissä muuta kuin lopettaa kuvataiteellinen urani ja siirtyä vaatimattomampaa pukeutumista edellyttävään purjeentekijän ammattiin.

Globaalia pimitystä

Kun EU perustettiin kirjattiin sen tavoitteeksi saavuttaa mailmassa johtavan talousmahdin aema vuoteen 2010 mennessä. Toisin kävi. Johtava talousmahti on nyt Kiina ja EU kamppailee jatkuvien talousvaikeuksien kanssa ja on ennen pitkää todennäköisesti hajoamassa. 
Globaali uusliberalistinen talous joka pohjautuu Chicagon koulukunnan taloustieteilijäin,  Milton Friedmanin ja hänen oppilaidensa uusliberalistisiin teorioihin, on käytännössä epäonnistunut kaikkialla. Tai, tietysti riipuu siitä kenen kannalta asiaa katsotaan. Suurfirmojen, suursijoittajien, ökyrikkaiden kannalta se on onnistunut. Heidän rikkautensa on kasvanut räjähdysmäisesti samalla kun tavalliset ihmiset ovat köyhtyneet ja heidän elämänsä kurjistunut. Tuloerot kasvavat enemmän kuin koskaan ennen,  konkurssit seuraavat toisiaan ja pankkien kärsimät tappiot maksatetaan veronmaksajilla. 

On pitkä aika siitä kun tämän kaltainen talous, tällainen talouskasvu joka perustuu luonnonvarojen ja alikehittyneiden maiden riistoon on hyödyttänyt muita kuin ennestään upporikkaita. Mutta kun näiden rikkaiden käsissä ovat myös tiedotusvälineet - sanomalehdet, aikakauslehdet, televisio, elokuvateollisuus - on näiden avulla ollut mahdollista manipuloida ihmiset uskomaan että he hyötyvät tästä kasvusta vaikka todellisuudessa asia on päinvastoin. 

Suomessa kuulee usein hoettavan, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Totta kai näin onkin jos verrataan vaikka Ruandaan, Nigeriaan, Zaireen, Somaliaan. Mutta jos verrataan nykyistä Suomea vaikka kolmen-neljänkymmenen vuoden takaiseen Suomeen, niin voidaaan vain todeta, että asiat ovat huonosti, huonommin kuin ennen. Kaikenlaista hajoavaa krääsää on kyllä paikat pullollaan mutta tärkeät asiat: terveydenhoito, koulutus, asuminen, yleinen hintataso - ovat huonontuneet. Eläminen on päivä päivältä kalliimpaa ja maassa on kohta miljoona köyhää. 


Äskeinen luonnonkatastrofi Japanissa seurauksineen on näyttänyt selvästi myös sen vastuuttomuuden joka nykyisessä taloudessa vallitseee. Kun joka paikassa on pääasiana nopea ja mahdollisimman suuri voitto johtaa se piittaamattomuuteen, valehteluun, korruptioon ja sitä kautta koko kansaa koskettaviin katastrofeihin. -Vaikka en kannata ydinvoimaa uskon kuitenkin, että ydinvoimala voidaan rakentaa tsunamin ja maanjäristyksen kestäväksi jos niin halutaan.  Mutta jos niin tehdään se tulee kalliiksi ja pienentää voimayhtiön voittoa. 

On myös tiedossa, että tsunameja tässä maailmassa esiintyy, varsinkin alueilla joissa mannerlaatat liikkuvat. Kun siitä huolimatta rakennetaan liian heikosti suojattuja ydinvoimaloita rantaan, on se tietoista ja tahallista riskinottoa. Eivät nämä tsunamit tule yllätyksenä, niiden esiintyminen on tiedossa. Yllätyksenä tulee vain ajankohta joka ei ole tarkasti ennustettavissa. Yllätyksenä ei, ainakaan minulle, tullut myöskään se vähättely ja selvästi täysin perusteeton optimismi jolla Fukushiman onnettomuuteen varsinkin aluksi suhtauduttiin sekä Japanissa että useimmissa muissa ydinvoimaa käyttävissä maissa ja etenkin Suomessa. Se on politiikkaa, tarkoitushakuista, manipuloivaa lumetta. Sitä samaa jota globaalitalous kaikkialla harjoittaa. 

Homo ludens - leikkivä ihminen

30 vuotta sitten pankit maksoivat 10% talletuskorkoa. Pankeissa ei juuri tarvinnut jonottaa, henkilökuntaa oli riittävästi. Päivittäinen palvelu oli joko ilmaista tai halpaa. Ja pankeilla meni ihan hyvin. Niinkuin useimmilla muillakin, ainakin täällä Suomessa.

Miksi asiat ovat nyt niin paljon huonommin? MIksi pankit ruinaavat ja kähmivät yhä lisää rahaa pohjattomiin holveihinsa? 
Selitykseksi keksin ainoastaan keinottelun. Pankit alkoivat kärsiä merkittäviä luottotappiota sen jälkeen kun keinottelu rahalla sallittiin ja siitä tuli yleistä, jopa (muka) välttämätöntä. Nyt lapselliset aikuiset leikkivät pankkitoimintaa. Varmaan he eivät ole saaneet lapsina leikkiä riittävästi kun heitä on patistettu menestymään, ensin koulussa, sitten harrasteissa ja lopuksi työssä. Mutta kun ihmisen kuitenkin täytyy saada myös leikkiä ovat nämä veijarit alkkaneet leikkiä sitten aikuisena. Sijoituspelejä, optioleikkejä,  heli- ja euriborpelejä. 

Mutta kun tässä menestyspelissä ei ole opittu elämisestä, vastuusta, ihmisyydestä yhtään mitään niin seurauksena on hävittyjä pelejä. Järjettömiä riskejä, katteettomia lupauksia, käsittämätöntä vastuuttomuutta. Ja lapselliseen, kehittymättömään tapaan vika on aina muissa, ei koskaan itsessä. 

Tavallinen. normaali aikuinen ihminen vastaa tekemisistään. Rahan maailmassa huseeraavat keinottelijat eivät sitä tee. Heti kun tulee vaikeuksia pannaan tämä tavallinen ihminen maksajaksi. Täytyyhän lasten saada leikkiä. 

Meille tavallisille ihmisille ja myös koko yhteiskunnalle tulisi äärettömän paljon halvemmaksi panna nämä vastuuttomat, lapsiksi jääneet leikkijät pakolliseen terapiaan. Muutaman vuoden terapia voisi tehdä heistäkin ihmisiä. Aikuisia, vastuunsa tuntevia ihmisiä.
 

Miten tomaattia käytetään

Täällä kulttuuripääkaupungissa ei suinkaan puuhailla pelkästään korkeakulttuurin parissa. Ei, kyllä tavallinen ihminen jokapäiväisine murheineen on Kulttuuripääkaupunkisäätiötä ja sen hallitsemaa Kulttuuripääkaupungin asujaimistoa suorastaan hirvittävän lähellä. Kulttuuripääkaupungin Innovaatiokulttuuripääkaupunkiryhmä koostuu kaikkien alojen asiantuntijoista jotka uupumatta tuottavat uusia Kulttuuripääkaupunkiratkaisuja.

Viimeksi olemme pohtineet ruokakulttuuria ja erityisesti tomaatteja. Suomessa myytävät tomaatithan eivät kelpaa syötäväksi. Ihmisluonne on kuitenkin toiveikas – tästä parhaana todisteena se, että Kulttuuripääkaupungissa edelleen asuu ihmisiä. Tomaatteja tulee siis ostettua ja heitettyä kompostiin sitten kun on jälleen kerran todennut ne syömäkelvottomiksi. Kun komposti yleensä ei toimi vaan mätänee on tällainen tomaatin käyttö tuhlausta. Siksi olemme miettineet tomaatille uusia käyttötapoja.

Kelvottomia tomaatteja on monenlaisia ja käyttökin vaihtelee sen mukaan. Viime aikoina on Kulttuuripääkaupungin elintarvikeliikkeissä myyty kivikovia tomaatteja. Nämä sopivat mainiosti biljardipalloiksi. Niitä voi käyttää myös kuulalaakereina ja piiskatykin ammuksina. Murskattuna ne toimivat pihalla liukuesteenä. Kissanhiekan korvikkeena kova tomaattimurska on mainiota. Viiloja ja hiekkapaperia olemme myös menestyksellä päällystäneet tomaattimurskeella.

Pehmeälläkin tomaatilla on moninaista käyttöä. Niitä voi vaikkapa panna tyynyn ja patjan täytteeksi. Pelastusliivien täytteenäkin pehmeä tomaatti on mukavaa. Vanhaan vesipatjaan tulee aivan uusi ilme kun sen täyttää tomaateilla. Formulakisoissa voi tomaatteja käyttää autonrenkaiden sijasta ekologisina törmäyssuojina.

Miten monesti on kesällä tullutkaan harmiteltua aivan liian nopeasti kasvavaa ruohoa. Kaikkialle tunkeva vihreys on todella tylsää. Nurmikosta saa paljon pirteämmän kun sen päällystää tomaateilla. Ellei omista riittävästi tomaatteja voi kukkamaan ja puutarhan polut kuitenkin reunustaa tomaateilla. Tähän kelpaavat melkein kaikki tomaatit mätiä lukuun ottamatta.

Mätä tomaatti on mainiota koiran paskan korviketta. Ei tarvitse hankkia kalliiksi käyvää koiraa paskomaan kun voi ostaa kaupasta tomaatteja ja käydä sirottamassa niitä puistoihin. Kätevää.

Kissojen ystävät voivat viskellä tomaatteja kissanhiekan sekaan. Hajun kanssa on kyllä ongelmia. Tuottajat ja vähittäiskauppa eivät ole onnistuneet vielä kehittämään mätään tomaattiin oikein kunnon odööriä.

Raaka tomaatti vaihtelevine väreineen sopii mainiosti askarteluun ja taideteoksiin. Kätevä henkilö valmistaa niistä käden käänteessä taulut kotiinsa. Rahaa säästyy kun ei tarvitse ostaa Anttilasta kalliita julisteita. Joulukuusen koristeena raaka tomaatti on kirkkaasti omenaa parempi. Omenat pakkaavat katoamaan kuusesta kun Pentti tai Ilona popsii ne pikku suuhunsa. Tomaatti pysyy kuusessa. Joulu tosin jo ehti mennä menojaan mutta onhan edessä juhannus. Saaristolaisten  ikivanha tapa koristaa juhannussalko tomaateilla on käyttökelpoinen mantereen puolellakin.

Innovaatiokulttuuripääkaupunkiryhmä ponnistelee parhaillaan mullistavan energiaratkaisun parissa. Aiomme korvata bensiinin lisäaineena käytettävän etanolin tomaatilla! Ongelmana on toistaiseksi ollut polttoaineputken tukkeutuminen mutta aiomme kyllä tämänkin vaikeuden selvittää.  Ehkä jo ensi vuonna voimme kaataa etanolin omiin kurkkuihimme sen sijaan, että haaskaisimme sen autojen pohjattomiin nieluihin. Mutiaisetkin saavat sitten rauhassa pitää kurjan viidakkonsa krokotiileineen.

Reima kulttuuripääkaupungissa

Reima tykkäsi lihavista naisista. Ikävä kyllä hänen asuinpaikkakunnallaan Loimaalla ei ollut vapaana kuin yksi Mervi mutta häntä riskit saviseudun pojat piirittivät niin ettei hintelä Reima päässyt lähellekään. Käynkö nyt avioliittoon vihittyjen kimppuun vai lähdenkö Galaxiin mietti Reima tuskaisena.  

Kyllä taidan mennä Galaksiin päätti Reima ja polkaisi Datsunin liikkeelle. Tämä oli Reimalle jo kuudes Datsun mutta  ensimmäistä  sata aataan hän yhä muisteli kaiholla. Sain sentään kerran Tuiren Datsuniin mietiskeli Reima hartaana lähestyessään kulttuuripääkaupunkia.

Parkkipaikkaa ei tahtonut löytyä ja lopuksi Reiman oli pantava Datsun Kaskenmäkeen vaikka häntä lakeuden poikana jyrkkä mäki kammotti. On vissiin vähän aikaista vielä tuumi Reima, otanpa parit kaljat tuossa Uudessa Apteekissa, harvinaisen räkälän tapainen paikka kyllä taitaa olla joku alamaailman paikka meinasi Reima, olihan heti ovella vastassa mustaan pitkään nahkatakkiin pukeutunut irstaan näköinen Reijo.

Melkoista pälätystä täällä Turussa tuumasi Reima lipittäessään porilaistaan alkuillan tungoksessa. Vaan ei näy lihavia naisia luulisi niitä sentään kulttuuripääkaupungissa olevan pohdiskeli Reima.

Voisi tästä pikku hiljaa siirtyä Galaxiin lipsahti Reimalta ihan ääneen. Häh mikä vika Apteekissa kuului viereltä ja kas toiselle puolelle oli ihan huomaamatta ilmestynyt aito paksukainen Annikki.

Saanko kysyä neidin nimeä ensin pyyteli Reima no Annikkihan mie tuli vastaus kuin pyssyn suusta vaikka on sanottava, että kyllä tytön suuvärkki oli aika isoa kaliiberia.

Astuisitko Datsuniini kysyi Reima suorapuheisena miehenä, tottahan toki kuiskasi Annikki lupaavasti. Kyllä kannatti tulla kulttuuripääkaupunkiin mietti Reima tarjotessaan käsivartensa Annikille.

Kyllä varmaan mennään meille kysyi Reima, näet sitten heti missä asutaan. Juu ilman muuta myönteli Annikki eikä aikaakaan kun oltiin Loimaalla ja heti maanantaina mentiin vihille.

Kuvataiteilijat ja heidän työtilansa

Minua vituttaa kun luen tai kuulen kuvataiteilijoiden valittavan työhuoneiden puutetta, kalleutta ja sitä, ettei yhteiskunta järjestä heille työtiloja. Minua vituttaa se siksi, että olen itse joutunut hankkimaan itselleni työtilat, varustamaan, korjaamaan ja maksamaan kaiken ilman yhteiskunnan apua.
Kunnalliset avustukset asettavat taiteilijat eriarvoiseen asemaan. Toisia avustetaan ja toisia ei. Se on väärin, ja kuitenkaan sille ei mahda mitään. Kuvataide ei tässä yhteiskunnassa selviä ilman yhteiskunnan apua. Hyvin harvoilla  taiteilijoilla on varaa maksaa työtiloistaan markkinahintaa.

Maallikot narisevat yhtenään taiteen saamasta tuesta vaikka se kansantaloudessa on aivan häviävän pientä. Taiteilijoita pidetään loisina jotka vain imevät yhteiskunnasta rahaa, tekemättä oikeaa työtä, ilman hyödyllistä vastinetta. Mitenkähän tämän asian laita lienee. Mietinpä kokeeksi ketkä kaikki ovat työstäni hyötyneet:

Puutavaraliikkeet, maalikaupat, rautakaupat. Romukaupat, kirpputorit, vanhain tavarain kaupat. Vaatekaupat. Autokaupat, autokorjaamot, autovaraosaliikkeet, rengasliikkeet. Katsastusfirmat. 
Liikennöitsijät, lentoyhtiöt, taksiyrittäjät, Rautatiet, kuljetusliikkeet, posti. Taidekauppiaat, taidegalleriat, taidemuseot. Paperin ja kankaiden valmistajat. Kynien, liitujen ja siveltimien valmistajat. Paperi- ja kirjakaupat. Sähkö- , puhelin- ja teleyhtiöt. Öljy-yhtiöt. Elektroniikkafirmat. Kirjapainot.
Sähköliikkeet. Maatalousyrittäjät. Ruokakauppiaat ja elintarvikkeiden tuottajat. Kunta, seurakunta ja valtio. Poliisi ja oikeuslaitos. Lakimiehet, tuomarit ja asianajajat. Pankit. Pari yliopistoa. Ravintolat ja alkoholijuomien valmistajat. Ammattikoulut. Hammaslääkärit, lääkärit ja eläinlääkärit.


Kaikkia en taatusti muista. Mutta kaikille näille olen maksanut saamistani palveluksista. Vuosittaiset summat eivät ole aivan mitättömiä ja 45 vuodessa niistä on kertynyt melkoinen kasa rahaa.

Olen toki saanut myös yhteiskunnalta avustusta apurahojen muodossa. Mutta eivät ne rahat minun taskuuni ole jääneet. Kaikki on mennyt. Kaikella on avustettu edelleen muita tämän yhteiskunnan jäseniä. Jotenkin olen ymmärtänyt, että näin tämä yhteiskunta toimii, että rahan ja palvelujen on tarkoitus kiertää. Ja taiteilijoiden kautta ne kyllä kiertävät. Taatusti ei jää raha pöydälle makaamaan.

Työtilat antavat taiteilijalle mahdollisuuden tehdä työtään. Tämä työ tuottaa paitsi taidetta myös välillistä hyötyä lukemattomin eri tavoin. Turha siis narista taiteen tuesta. Mitä enemmän sitä lisätään sitä enemmän saadaan rahaa kiertoon ja sitä useampi ihminen siitä hyötyy.

Hienoa kuvataidetta

löytyy nyt Turun Taidemuseosta. Otto Mäkilän (1904-1955) teosten näyttely Turun Taidemuseossa on aivan eri maata kuin Logomon yleisöä kosiskelevat populistiset kyhäelmät. Mäkilän töissä on laatua. Niin paljon, että väitän sen riittävän tässä maailmassa millä tahansa foorumilla.
Turkulaiseen surrealismiin usein liitetty Mäkilä ei ole varsinaisesti surrealisti ollenkaan. Mäkilä välttää kaikkia määritelmiä olemalla vain oma, persoonallinen itsensä. Vahva näkemys ja persoona käy läpi kaikkien teosten vaikka ne olemukseltaan vuosien saatossa vaihtelevat. Mäkilä on runollinen koloristi jonka unenomaiset kuvat tuovat alitajuiset tunnelmat, haaveet, näyt pintaan ja kaikkien saataville.
Mäkilän töihin ei kyllästy. Niitä katsoo aina uudelleen yhtä ihastuneena, yhtä ihmeissään. Niitä kannattaa tulla kaukaakin katsomaan.

Kävinpä Logomossa

Maaseudulta auton kanssa saapuvalle Logomoon meno on arpapeliä - missään ei ole selkeitä opasteita siitä, miten sinne mennään. Jos itse olisin ollut järjestämässä tämän luokan tapahtumia niin olisin kyllä hoitanut kadun varteen todella isot mainokset ja opastukset. Turku 2011-säätiö ei näköjään ole pitänyt tällaista tarpeellisena. Outo asenne.
Kaiken näkemäni informaation visuaalinen ilme on ollut kammottavan huono. En tiedä kuka tai ketkä siitä vastaavat mutta amatöörimäistä, aikansa elänyttä, tavanomaista, yhdellä sanalla sanoen kurjaa jälkeä se on.

Jo sisään tulo on pettymys. Vastassa on joku ihme rättikokoelma ja lippujono. Yksi ihminen myymässä lippuja tapahtumaan johon odotetaan satoja tuhansia kävijöitä.
Komea miljöö hukkuu siihen rättinäyttelyyn, onneksi sentään viereinen kahvila on hieno ja kiinnostavasti toteutettu.

Sitten näyttelyihin. Ensiksi katsoin valokuvia. Vain muutama puhutteleva kuva Sanni Sepolta, muut eivät juuri säväyttäneet. Kuka jaksaa katsoa Elina Brotherusta vuosi vuoden perään? En minä ainakaan. Seinien sijoittelu ja ripustus on sekavaa, näyttelyssä on vaikea kulkea.

Tom of Finlandin töistä olen nähnyt kuvia jo kymmeniä vuosia sitten joten mitään uutta  tämä näyttely ei tarjoa. Ihailen kuitenkin Tomin piirustustaitoa ja -tekniikkaa. Ammattimies. Pidän myös hänen huumoristaan. Hiukan ihmettelen esittelytekstejä joissa korostetaan Tomin kuvien maskuliinisuutta. No, onhan niissä joitain bodarien piirteitä mutta kyllä ne kuvat isoine tisseineen, ampiaisvyötäröineen ja pienine mutta rehevine takamuksineen ovat myös hämmästyttävän naisellisia. Perinteisen homokuvan neitimäisyyttä niissä ei ole mutta feminiinisyyttä kyllä.

Videoteoksia en yleensä jaksa katsoa, en ole erityinen elävän kuvan ja vielä vähemmän televisiokuvan ystävä. Katselen aikani Eija-Liisa Ahtilan teosta mutta en saa siihen otetta. Teos on mielestäni pinnallinen ja teennäinen, hienosti ja varmaan kalliisti toteutettua tyhjyyttä joka jättää minut täysin kylmäksi. Kyllästyn ja jatkan matkaa.

Heurekan toteuttama Tuli on irti -näyttely on täysi fiasko. Huonosti, huolimattomasti, ilman selkeää ajatusta toteutettu amatöörimäinen teelmys. Periaatteessa en pidä koko ajatuksesta, Turun palon viihteeksi kääntämisestä. Kaupunkipalot olivat hirvittäviä katastrofeja joissa ihmiset menettivät koko omaisuutensa, jotkut henkensäkin. Kaupunki sai sellaisesta iskun josta toipuminen kesti vuosikymmeniä. Turku ei viimeisestä suurpalostaan toipunut koskaan siinä mielessä, että menetti siinä yhteydessä pääkaupunkiutensa. Ja nyt tästä katastrofista tehdään viihdettä, ikäänkuin se olisi jotain kivaa. Mielestäni tämä on mautonta ja häpeällistä.
Haluan äkkiä pois tästä näyttelystä mutta en löydä ulos. Arvelen puhelin vyöllä seisoskelevaa miekkosta henkilökuntaan kuuluvaksi ja olenkin oikeassa, Kaveri neuvoo minut oikeaan suuntaan.
Kiivaasti tihrustamalla erotankin viimein uloskäynnin merkin. Samalla tiedostan, että kaikkialla näyttelyssä ovat nämä opasteet aivan olemattoman mitättömiä ja huomaamattomia. Näyttelyissä on vaikea liikkua kun ei tiedä missä ja mistä ne alkavat ja loppuvat. Samaa huonoa laatua kuin muukin visualinen suunnittelu. Lisäksi tämä huolimaton asenne saattaa aiheuttaa vaaratilanteita.

Lähden kahvilaan. Se onkin valopilkku muuten ankeassa kokonaisuudessa. Levoton, mutta mielenkiintoinen. Tiskin takana on kehnot valikoimat, mutta kahvi ja leivos ovat hyviä, joskin sikamaisen kallita. Mutta kallista on täällä käyminenkin ja itseltäni olisi jäänyt Logomo käymättä ellen pääsisi sisään alennetulla eläkeläishinnalla. Ihmettelen kyllä miksei Valokuvataiteen museon ja Kiasman järjestämiin näyttelyihin pääse ilmaiseksi sisään taiteilijajärjestön jäsenkortilla. Näihin järjestäviin laitoksiin nimittäin kyllä pääsee. Logomo rahastaa kulttuurilla, taikka omasta mielestäni kyllä sen puutteella.

Päätön kulttuurikaupunki

Kulttuuripääkaupunkihanke on hieno asia. Periaatteessa. Käytäntö näyttääkin olevan aivan toista.
Avajaiset ovat tänään. Viisitoista päivää myöhässä. Vuosihan alkoi jo yli kaksi viikkoa sitten. Oliko aivan ylivoimaista aloittaa samalla kun vuosi vaihtui? Jonkin rakennusliikkeen myöhästyneet aikataulutko määräävät milloin kulttuuria esitetään? Ja eikö tulen ja ilotulitusten kanssa leikkiminen olisi sopinut paremmin Uuteen vuoteen?

Kun tunnen hyvin Turkua ja turkulaisuutta ja Turun kaupungin suhtautumista kulttuuriin ja sen tekijöihin, olen alusta asti suhtautunut äärimmäisen skeptisesti tähän hankkeeseen. Totta kai on ennenaikaista tässä vaiheessa arvioida koko hanketta, mutta jotain voi aina sanoa. Arvelin jo etukäteen, että turkulaiset ammattitaiteilijat tulevat hyötymään hankkeesta varsin vähän. Siltä todella näyttääkin. Avajaiset ovat juuri sitä mitä pelkäsin: Isolla rahalla ulkomailta tuotettua populistista viihdettä. Eniten minua koko vuodessa närästää tuo tuliteema joka liittyy Turun moniin kaupunkipaloihin.

Kaupunkipalot olivat aikanaan hirvittäviä katastrofeja joissa ihmiset menettivät kotinsa, omaisuutensa ja jotkut henkensäkin. Kaupungille ne merkitsivät vuosikymmenien taloudellista taantumaa ja Turku menetti palon ansiosta jopa pääkaupungin asemansa. Ja nyt näistä paloista, näistä järkyttävistä katastrofeista tehdään populistista viihdettä ilman mitään syvempää ajatusta. Minusta se on halpamaista, ja olen häpeissäni turkulaisten puolesta.

Populistinen kulttuurikin on toki kulttuuria. Onpa niinkin, että koko kulttuuri on ajautumassa yhä populistisemmaksi, koska koko kulttuuri on ajautumassa, tai pakotetaan ajautumaan, yhä kaupallisemmaksi.Kaupaksi käy halpa, huonosti tehty ja ennen kaikkea hyvin markkinoitu tavara. Myös kulttuurin alueella. Ikävä kyllä.

Tyhmyys on tietenkin uusiutuva luonnonvara, siitä ei ole eikä tule olemaan puutetta. Mutta ei sitä silti tarvitse tieten tahtoen lisätä ja edistää.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän alan arvostaa elitismiä. Kaikista taiteista elitistisin on mielestäni klassinen musiikki. Siksi konsertteihin voikin mennä  nauttimaan laadukkaasta taiteesta. Klassisessa musiikissa on sen verran selvät kriteerit, ettei mikä tahansa räpellys sinne kelpaa. Muusikon pitää osata soittaa, säveltäjän säveltää, kapellimestarin johtaa. Ammattitaito on miellyttävää.

Elitismissä on tietenkin myös vaaransa. Helposti se johtaa jähmettymiseen, vanhoillisuuteen ja jäykkiin asenteisiin. Mutta ei välttämättä, ei aina, ei kaiikkialla. Onneksi.

Kuvataiteessa on toisin. Kuka tahansa pensselinheiluttaja voi kutsua itseään taiteilijaksi, ilman mitään ammattitaitoa, ilman mitään kykyä. Aina löytyy yleisöä, näyttelypaikkoja, arvostustakin. Vähän sama on laita teatterissakin. Kaikenlainen tömistely ja huutaminen menee täydestä. Näin on myös niin sanotun kevyen musiikin kohdalla. Aina löytyy yleisöä kehnollekin soittajalle tai laulajalle, kehnollekin bändille. Ikävä kyllä.

Mutta kelpaako Turku kulttuurikaupungiksi, kulttuuripääkaupungiksi? Kuvataiteilijana vastaan: ei sinne päinkään. Turku on suhtautunut viimeisten vuosikymmenten aikana kuvataiteilijoihinsa niin nuivasti, välinpitämättömästi, häpeämättömästi, että kulttuuripääkaupungin asema pitäisi pelkästään sen takia ottaa Turulta jo huomiseksi pois. Toivottavasti näin myös tapahtuu. Myös virallisesti. Omassa mielessäni olen toki riisunut Turulta tämän manttelin jo kauan sitten.

Elintarvikkeista

vai pitäisikö sanoa kuolintarvikkeista, sillä niin moni syötäväksi tarkoitettu maistuu nykyään lähinnä ruumiinpesuvedeltä.

Otetaan nyt vaikkapa tomaatit. Olen silloin tällöin kasvattanut niitä itse joten tiedän millaiselta tomaatin pitäisi maistua. Kauppa ja tuottajat jaksavat mainostaa herkullisia tomaattejaan hienoin helmeilevin värikuvin jotka houkuttavat ostamaan. Suurin odotuksin haukkaat punaista pallukkaa - ja saat suuhusi tympeän sekoituksen hometta ja salpietaria. Tosi nautinnollista. Yrität huuhtoa paskanmaun pois suustasi omituisen makuisella vedellä jota kraanasta tulee ja onnnistut taatun huonosti.

No, teet nälkääsi voileivän. Kunnon leipää sentään vielä saa Suomesta. Mutta älä  vaan ihmeessä erehdy levittämään sille mitään terveystuotetta, kevytlevitettä tai vastaavaa. Ne näyttävät harmaalta vaseliinilta mutta maistuvat vielä pahemmalta, lähinnä laimennetulta marjaluteelta. Liusäksi kärrynrasva tarttuu makuineen kitalakeen ja lähtee siltä pois vain kulumalla. Ja entäs makkara jonka panet leivän päälle. Muistan, että vielä 70-luvulla lauantaimakkarakin maistui hyvältä. Nyt en ole enää vuosiin uskaltanut sitä maistaa. Viimeksi kun yritin se maistui eltaantuneen jauhon ja härskiintyneen laardin sekoitukselta. En pidä sylkemisestä, mutta silloin oli pakko.

Parempi siis välttää makkaroita, varsnkin kun ne on kasattu lähinnä rteurasjätteistä, jauhoista ja erilaisista lisäaineista. Mutta entäpä leikkeleet. Huh huh. Maku on tehty kemiallisesti ja sen keinotekoisuutta peittämään on mätetty kilotolkulla suolaa. Vähät "lihat" ovat peräisin nahanpaloista. Tässä meille herkut! Hyvää ruokahalua!

Jos rehdyt ostamaan kalaa, muuta kuin härskiä ihraa tihkuvaa kirjolohta niin petyt varmasti. Kotona kun avaat paketin niin jo lehahtaa vanha, mädäntynyt haju nokkaasi. Ei muuta kuin saman tien roskikseen. Se joka on syönyt tuoretta kalaa ei pysty puolimätää raatoa syömään. Ja sama koskee myös käsiteltyä kalaa. Savustettu kalakin on usein sen ikäistä, että se haisee. Ikävä kyllä tätä hajua ei tunne kaupassa, myyjä osaa kyllä kääriä kalan sen verran tiiviisen pakettiin.

Vähän aikaa sitten Turussa tehdyssä tutkimuksessa oli 70% myytävästä kalasta huonolaatuista. Aika pieni mahdollisuus saada kunnollista tavaraa kalatiskiltä. Lihasta oli puolimätää sentään vain 30%. Paljon paremmat mahdollisuudet selvitä hengissä lihaa syömällä. Itse vain söisin mielelläni ja usein kalaa, mutta kun kauppaan on matkaa 16 kilometriä ja kerta toisensa jälkeen huomaan kotiin päästessäni saaneeni kelvotonta tavaraa, niin eipä juuri huvita enää ostaa kalaa. Eikä paljon muutakaan.

Pahuksen pakkaukset!

Tavaroiden pakkaaminen lähentelee mielipuolisuutta. Monella tavalla. Ensinnäkin tuo moninkertainen pakkaaminen - samassa kamassa on monta eri pakkauskerrosta. Sitten tuo tilan haaskaus: neljänneskuution laatikosta löytyy tavallisen kirjan kokoinen tavara.
Aivan oma lukunsa ovat makkarapaketit, pesuainepakkaukset, riisipaketit, suklaalevyt. Kyllä ihme on jos nämä saa auki siten kuin ne todennäköisesti on suunniteltu avattavaksi. Ja vaikka saisikin niin ei niistä silti saa sisältöä ulos, ei ainakaan järkevällä tavalla ja niin, että se menisi sinne mihin pitäisi.

Lääkepakkauksista lähtee pilleri lattialle ja vierii seinänrakoon tai pesukoneen alle. Tai sitten se hajoaa muruiksi. Kätevää. 
Paljon on myös pakkauksia joita ei saa auki ilman työkaluja. Miksi?

Oudointa on, että vielä muutama vuosi sitten nämä samat tuotteet oli pakattu järkevästi ja toimivasti. Hyvästä pakkauksesta on siis siirrytty huonompaan. Ei tämä ainakaan käyttäjän etua palvele, tiedä sitten kenen etua.