Rähinöintiä

Tampereella rähinöintiin. Siitäpä nyt on media vallan riehaantunut. Ja, todennäköisesti, ennen kaikkea pelästynyt. On se vaan niin kummallista, että kaiken maailman luuserit nyt alkavat mellakoimaan. Kun Suomessa ovat asiat kuitenkin niin hyvin. 

Minä en pidä väkivallasta enkä puolusta sitä. Itse asiassa kammoan sitä. Mutta ymmärrän sitä kyllä. Kun ihmisten enemmistön elinolosuhteita koko ajan järjestelmällisesti huononnetaan samaan aikaan kun pienen vähemmistön etuoikeuksia yhtä järjestelmällisesti lisätään, niin vihaa siitä syntyy. Ja kun saavutetaan kyllästymispiste, viha purkautuu. Periaatteessa asia on näin yksinkertainen, käytännössä tietysti monimutkaisempi. Kuka pystyy tutkimaan Tampereella mellakoineen joukon kaikkien jäsenten motiiveja? Oliko joukko kovinkin yhtenäinen? Onko tapauksesta odotettavissa peräti väitöstutkimusta?

Mielenkiintoista on se, että kun Suomessa äärioikeisto mellakoi niin siitä hyvin harvoin syntyy sen kummempaa hälyä.  Mutta annas olla jos rähinä vain jollain tavalla pystytään yhdistämään vasemmistoon niin jo on toinen ääni kellossa.

Samanaikainen Tampere-talon itsenäisyysjuhla oli kammottava. Varsinkin se tunnin konsertti. Loiri esitteli yhä tympeämmäksi käyneitä maneerejaan. Soile Isokoski lauloi pyhäkoululaulun. Näyttelijät lukivat katkelmia suomalaisten kirjailijoiden teksteistä. Katkelmia, joissa ei vahingossakaan ollut yhtymäkohtia tämän päivän Suomen todellisuuteen.

Olen ollut Linnan juhlissa Helsingissä. Sieltä on juhlallisuus kaukana. Kansaa ajetaan sisään kuin karjaa, poliitikot kiilaavat härskisti jonoissa, ei juhlapuheita, ei arvokkuutta. Kansalle näytetään kättelyä, juhlapukuja, mässäilyä ja tanssia. Siihen nähden Tampereen juhla oli hyvä yritys. Mässäily jäi vähemmäksi, tanssi puuttui ja sen tilalle tuli kulttuuri. Ikävä kyllä ei kyse ollut tämän päivän vaan menneisyyden kulttuurista. Puitteet olivat hienot mutta sisältö niin kaukana todellisuudesta että hirvittää. Ja hävettää.

Talvi

Talvi on keuhkovammaiselle, vanhassa puutalossa asuvalle eläkeläiselle kurjaa aikaa. Varsinkin yli kymmenen asteen pakkaset. Sisällä palelee koko ajan, ulos ei juuri voi mennä keuhkojen hyytymättä. Rahat eivät riitä riittävään lämmitykseen.

Alituiseen lukemiseenkin kyllästyy. No, ainahan voi avata läppärin ja lukea lättykirjasta reippaista hiihtäjistä ihanan talvisen luonnon keskellä. Ja monenmoisista herkuista joita nämä hiihtäjät sitten lämpimissä sisätiloissaan itselleen valmistavat. Se vasta vituttaakin, kun itse on pystynyt hiihtämään viimeksi 80-luvulla ja kokkaustaitojen huippuna on jauhelihakastike.

Ikkunoista voi tietysti ihailla talvista luontoa - sen verran mitä täältä risukon keskeltä vielä näkee. Näin talvella voi jostain raosta näkyä jopa puolen kilometrin päähän. Tuskin mikään on hienompaa katsottavaa kuin puolen kilometrin päässä oleva mäntymetsä.

Ja ellei ole kylmä niin sitten tuulee. Pakkanenkaan ei jäähdytä vanhaa, hataraa taloa yhtä tehokkaasti kuin tuuli. Eikä siihen tarvita mitään myrskyä, pieni tuulenvire riittää. Onneksi samalla yleensä tulee lunta ja itse pysyy lämpimänä kun viettää puolet ajstaan lumitöissä.