tiistai 10. joulukuuta 2013

Rähinöintiä



Tampereella rähinöintiin. Siitäpä nyt on media vallan riehaantunut. Ja, todennäköisesti, ennen kaikkea pelästynyt. On se vaan niin kummallista, että kaiken maailman luuserit nyt alkavat mellakoimaan. Kun Suomessa ovat asiat kuitenkin niin hyvin. 

Minä en pidä väkivallasta enkä puolusta sitä. Itse asiassa kammoan sitä. Mutta ymmärrän sitä kyllä. Kun ihmisten enemmistön elinolosuhteita koko ajan järjestelmällisesti huononnetaan samaan aikaan kun pienen vähemmistön etuoikeuksia yhtä järjestelmällisesti lisätään, niin vihaa siitä syntyy. Ja kun saavutetaan kyllästymispiste, viha purkautuu. Periaatteessa asia on näin yksinkertainen, käytännössä tietysti monimutkaisempi. Kuka pystyy tutkimaan Tampereella mellakoineen joukon kaikkien jäsenten motiiveja? Oliko joukko kovinkin yhtenäinen? Onko tapauksesta odotettavissa peräti väitöstutkimusta?

Mielenkiintoista on se, että kun Suomessa äärioikeisto mellakoi niin siitä hyvin harvoin syntyy sen kummempaa hälyä.  Mutta annas olla jos rähinä vain jollain tavalla pystytään yhdistämään vasemmistoon niin jo on toinen ääni kellossa.

Samanaikainen Tampere-talon itsenäisyysjuhla oli kammottava. Varsinkin se tunnin konsertti. Loiri esitteli yhä tympeämmäksi käyneitä maneerejaan. Soile Isokoski lauloi pyhäkoululaulun. Näyttelijät lukivat katkelmia suomalaisten kirjailijoiden teksteistä. Katkelmia, joissa ei vahingossakaan ollut yhtymäkohtia tämän päivän Suomen todellisuuteen.

Olen ollut Linnan juhlissa Helsingissä. Sieltä on juhlallisuus kaukana. Kansaa ajetaan sisään kuin karjaa, poliitikot kiilaavat härskisti jonoissa, ei juhlapuheita, ei arvokkuutta. Kansalle näytetään kättelyä, juhlapukuja, mässäilyä ja tanssia. Siihen nähden Tampereen juhla oli hyvä yritys. Mässäily jäi vähemmäksi, tanssi puuttui ja sen tilalle tuli kulttuuri. Ikävä kyllä ei kyse ollut tämän päivän vaan menneisyyden kulttuurista. Puitteet olivat hienot mutta sisältö niin kaukana todellisuudesta että hirvittää. Ja hävettää.