Paska vuodenaika

Tästä päivästä alkaa kurjin vuodenaika täällä Turun saaristossa. Kylmää, märkää, pimeää ja välillä liukasta. Ei sovi vanhalle äijälle.
Huonokuntoiselle jo talvella vaadittava vaatetus käy raskaaksi. On tönkkö ja painava olo. Alituinen pukeminen ja riisuminen on rasittavaa. Niin isoa vaatemäärää ei jaksa kantaa ettei pakkasessa palelisi. Tai siten ne lämpimät vaattet ovat sen hintaisia ettei niitä pysty ostamaan, tai sen näköisiä ettei niitä halua päälleen pukea. Amen.
Joka toinen päivä pitää ruuvata pattereiden termostaatteja, milloin ylös-, milloin alaspäin. Kerran viikossa on räplättävä valojen automaattikytkimiä.
Auton joutuu ajamaan talliin. Pihalla sen lasit jäätyy ja joutuu krapaamaan. Ei huvita sitten yhtään. Krapa ja harjakin on taas kadoksissa. Mistä hitosta nekin löytää.
Sisällä jalat palelee. Lattia on kylmä ja ikkunoista vetää. Vain paria huonetta on varaa pitää edes siedettävän lämpimänä.
Sähkönsiirtoon hupenee mielettömästi rahaa, tyhjästä. Edelleen ovat sähköt poikki joka kerran kun hiukankin tuulee. Olen sitä mieltä, että ovat ne sähköjohdot sitten maan päällä, maan alla tai taivaassa, niin nykyisillä hinnoilla sähköjen kuuluu toimia.
Loka-marraskuun vaihteen tuntumassa täällä tulee joka vuosi ensimmäiset lumet ja pakkaset. Takavuosina kun kuljin veneellä niin kauan kuin mahdollista, nämä aikaiset pakkaset jäädyttivät satamalahteni ja pakottivat nostamaan veneen ylös ennen aikojaan.  Yleensä pakkasia seurasi sitten kuukauden tai kahden lämpimämpi jakso. Kyllä vitutti sekin. Iniöön ajoi veneellä kolmessa vartissa, autolla meni tuntia enemmän. Ja oli paljon tylsempää ajaa autolla.
Kunnon jäätalvia ei enää ole. Kolmessakymmenessä vuodessa niitä on ollut seitsemän. Viimeksi 2011, sitä ennen 2003. Tulevasta talvesta ennustetaan kylmää. Minä en enää jäätalvia kaipaa, kun ei ole enää toista kotia Ahvenanmaalla. Saa pitää lämmintä vaan. Tulee halvemmaksi.

Potutus vai vitutus?

   Harmaana syyspäivänä, tuulen ulvoessa ja räntäsadetta odotellessa ei paljon mikään huvita. Moni asia sen sijaan vituttaa. On ehkä onni ettei niitä kaikkia voi yhdellä kertaa muistaa, eikä tänään ole mitään erityistä vitutusta mielessä, on vain näitä taustavitutuksia.

   Aloitetaanpa aamusta. Lopetin Turun Sanomien tilauksen, koska en jaksa tämän paskalehden oikeistolaista agendaa. Tilasin Åbo Underrättelserin, on hyvä vaalia vähän ruotsin kielen taitoaan. Mutta joka aamu vituttaa tämä olematon parin sivun lehdykkä. Paperia ei kerry sen vertaa että saisi tulet hellaan ja uuneihin. Pieneksi on vuosien mnittaan mennyt Turun Sanomatkin, mutta ÅU on ihan naurettavan mitätön. Ei siinä riitä millään lukemista koko aamukahvin ajaksi, ja se on sentään ihan minimivaatimus sanomalehdeltä.

   Seuraavaksi aamulääkkeet. Kuka helvetin tollo on vastuussa lääkepurkkien muotoilusta? Kaikissa purkeissa on sama järjetön muoto: purkin suulla oleva olake estää tehokkaasti pillerin koukkimisen ulos purkista. Hiukan loivempi kavennus, ja asia olisi aivan toisin. Ja sitten nuo läpipainopakkaukset: on ihan sattuman kauppaa saako pillerin pöydälle vai lentääkö se lattialle ja sitä tietä jääkaapin alle tai jalkalistan rakoon. Tai hajoaako murusiksi, tai pysyykö tiukasti pakkauksessaan. Eivätkö pakkaussuunnittelijat todellakaan pysty tekemään edes yksinkertaisista perusasioista toimivia? -Huonoon suunnitteluun törmää myös elintarvikkeiden ja pesuaineiden pakkauksissa päivittäin. Mikä järki sai panemaan maito- mehu- ja jugurttitölkkeihin muovikorkit? Hankalia avata, ja mihin ne sata miljardia muovikorkkia lopuksi päätyvät muualle kuin Tyyneen valtamereen entisten lisäksi?

   Pakko siirtää kahvikuppi läppärin ääreen. Kun nostan kupin lautasineen pöydältä lentää lusikka lattialle. Nerokas muotoilija on ollut asialla ja muotoillut lautasen niin ettei siinä lusikka pysy jos lautanen vähänkin liikahtaa. Kannattaa merkitä ansiolistaan, vai?

   Sitten Facebookiin. Nykyään joutuu tekemään neljä klikkausta hiirellä ennen kuin pääsee sisään katsomaan sivua, jossa ei ole ylimääräistä tavaraa. Ennen pääsi yhdellä. MIksi meille tyrkytetään ominaisuuksia joita emme halua emmekä tarvitse? On ihan helvetin varmaa, etten halua läppärini työpöydälle mitään ylimääräisiä ilmoituksia, ja pitäisi riittää, että ilmoitan sen yhden, ensimmäisen ja samalla viimeisen kerran. Vaan eipä toimi näin.

   Ostin pari päivää sitten itselleni toisen kännykän, varoiksi. Kun usein unohdan varsinaisen kännyn kotiin on hyvä olla Turussa toinen. Uudishankinta on samanlainen kuin entinenkin, vain yhtä pykälää uudempi. Saan kaiken toimimaan haluamallani tavalla suhteellisen vaivattomasti - mutta voisi se helpomminkin käydä. Yhteystietoja en saa siirrettyä muuten kuin SD-korteille kopioimalla ja kortteja vaihtamalla. Sähköpostin asentaminen ei tahdo onnistua sitten millään. Pakko asentaa ihan manuaalisesti ja syöttää kaikki tiedot läppärin asetuksista katsomalla. Kun posti lopulta alkaa toimia, tyhjentää se samalla viestit palvelimelta. Perkele!

   Nälkä alkaa vaivata ja teen voileivän Linkosuon varrasleivästä. Hyvänmakuista, mutta kovaa ja terävää. Veneessä siitä tulee parempaa kun se hiukan kostuu. Mutta olisiko ihan mahdotonta tehdä tästä leivästä hiukan sitkeämpää ettei se jo pakkauksessa olisi pieniksi paloiksi murentunutta, tai viimeistään murenisi sellaisiksi kun siihen yrittää saada rasvaa päälle? Tuskin kukaan haluaa leipänsä valmiina, epämääräisen kokoisina paloina?

   Olen päässyt puoleen päivään ja vitutus on hiukan hellittänyt. Hetken lojuin sängyssä lukemassa Amadoa, mutta ikkunanraosta puhaltava jäätävä viima pakotti nousemaan, siirtämään kukat pois tieltä ja tunkemaan rakoihin pumpulia. Samalla sain mukavasti pölyt pyyhittyä kukkien takaa.
Kylmän takia harkitsin jo tulen sytyttämistä uuniin, mutta annoin olla. Tulee niitä kylmempiäkin ilmoja, ja polttopuuta on vähänlaisesti. Pitäisi tilata lisää.

Rähinöintiä

Tampereella rähinöintiin. Siitäpä nyt on media vallan riehaantunut. Ja, todennäköisesti, ennen kaikkea pelästynyt. On se vaan niin kummallista, että kaiken maailman luuserit nyt alkavat mellakoimaan. Kun Suomessa ovat asiat kuitenkin niin hyvin. 

Minä en pidä väkivallasta enkä puolusta sitä. Itse asiassa kammoan sitä. Mutta ymmärrän sitä kyllä. Kun ihmisten enemmistön elinolosuhteita koko ajan järjestelmällisesti huononnetaan samaan aikaan kun pienen vähemmistön etuoikeuksia yhtä järjestelmällisesti lisätään, niin vihaa siitä syntyy. Ja kun saavutetaan kyllästymispiste, viha purkautuu. Periaatteessa asia on näin yksinkertainen, käytännössä tietysti monimutkaisempi. Kuka pystyy tutkimaan Tampereella mellakoineen joukon kaikkien jäsenten motiiveja? Oliko joukko kovinkin yhtenäinen? Onko tapauksesta odotettavissa peräti väitöstutkimusta?

Mielenkiintoista on se, että kun Suomessa äärioikeisto mellakoi niin siitä hyvin harvoin syntyy sen kummempaa hälyä.  Mutta annas olla jos rähinä vain jollain tavalla pystytään yhdistämään vasemmistoon niin jo on toinen ääni kellossa.

Samanaikainen Tampere-talon itsenäisyysjuhla oli kammottava. Varsinkin se tunnin konsertti. Loiri esitteli yhä tympeämmäksi käyneitä maneerejaan. Soile Isokoski lauloi pyhäkoululaulun. Näyttelijät lukivat katkelmia suomalaisten kirjailijoiden teksteistä. Katkelmia, joissa ei vahingossakaan ollut yhtymäkohtia tämän päivän Suomen todellisuuteen.

Olen ollut Linnan juhlissa Helsingissä. Sieltä on juhlallisuus kaukana. Kansaa ajetaan sisään kuin karjaa, poliitikot kiilaavat härskisti jonoissa, ei juhlapuheita, ei arvokkuutta. Kansalle näytetään kättelyä, juhlapukuja, mässäilyä ja tanssia. Siihen nähden Tampereen juhla oli hyvä yritys. Mässäily jäi vähemmäksi, tanssi puuttui ja sen tilalle tuli kulttuuri. Ikävä kyllä ei kyse ollut tämän päivän vaan menneisyyden kulttuurista. Puitteet olivat hienot mutta sisältö niin kaukana todellisuudesta että hirvittää. Ja hävettää.

Talvi

Talvi on keuhkovammaiselle, vanhassa puutalossa asuvalle eläkeläiselle kurjaa aikaa. Varsinkin yli kymmenen asteen pakkaset. Sisällä palelee koko ajan, ulos ei juuri voi mennä keuhkojen hyytymättä. Rahat eivät riitä riittävään lämmitykseen.

Alituiseen lukemiseenkin kyllästyy. No, ainahan voi avata läppärin ja lukea lättykirjasta reippaista hiihtäjistä ihanan talvisen luonnon keskellä. Ja monenmoisista herkuista joita nämä hiihtäjät sitten lämpimissä sisätiloissaan itselleen valmistavat. Se vasta vituttaakin, kun itse on pystynyt hiihtämään viimeksi 80-luvulla ja kokkaustaitojen huippuna on jauhelihakastike.

Ikkunoista voi tietysti ihailla talvista luontoa - sen verran mitä täältä risukon keskeltä vielä näkee. Näin talvella voi jostain raosta näkyä jopa puolen kilometrin päähän. Tuskin mikään on hienompaa katsottavaa kuin puolen kilometrin päässä oleva mäntymetsä.

Ja ellei ole kylmä niin sitten tuulee. Pakkanenkaan ei jäähdytä vanhaa, hataraa taloa yhtä tehokkaasti kuin tuuli. Eikä siihen tarvita mitään myrskyä, pieni tuulenvire riittää. Onneksi samalla yleensä tulee lunta ja itse pysyy lämpimänä kun viettää puolet ajstaan lumitöissä.

Pimenee

Syksy tuo tullessaan pimeyden. Pimeys vituttaa. Erityisen paljon siksi, että valoa ei saa enää edes katkaisijaa kääntämällä. Lamppuihin syttyy vain jotain epämääräistä hohdetta. Olemme taantuneet takaisin pärepihtien aikaan.

Hehkulamppujen kieltäminen toi muassaan pimeyden, ainakin meille keski-iän jo ohittaneille. Nykyisten lamppujen valotehot eivät riitä mihinkään. Useimpien värilämpötila on lisäksi huomattavan epämiellyttävä. Energiansäästölamppujen - mikä typerä nimi - spektrissä on aukkoja joiden takia mikään ei enää näytä luonnolliselta. Sähkölämmitteisessä talossa ne eivät sitäpaitsi säästä mitään. Kaikkein vähiten hermoja.

Talossani on ollut käytössä energiansäästölamppuja nyt kolmisen vuotta. Sinä aikana näitä ympäristömyrkkyjä täynnä olevia saastuttajia on hajonnut enemmän kuin hehkulamppuja 40 vuodessa. Tähän mennessä en ole keksinyt mitä tässä säästetään.

Katselin juuri aamun lehdestä led-lamppujen mainoksia. Parhaiden teho vastasi 60 watin hehkulamppua. Mutta minäpä tarvitsen keittiön ja olohuoneen lamppuihin 100 watin tehon nähdäkseni lukea sen aamulehden. Valaisimia en halua vaihtaa, nykyiset ovat löytyneet pitkän ajan kuluessa, ovat kauniita ja käytännöllisiä ja sopivat sekä taloon että sen sisustukseen.
Led-lamput ovat sitä paitsi sikamaisen kalliita. Niin on kyllä sähkökin, ei sen puoleen. Mutta minä tuskin enää elän niin kauan että nämä lamput hintansa tienaisivat.

Keittiössä on onneksi puuhella jonka päällä voin polttaa lisävalaistuksena päreitä - jos vain onnistun jostain sellaisia hankkimaan. Citymarketista en ole niitä löytänyt; näitä nykyajan energiansäästöpäreitä siellä on kyllä hyllyt pullollaan.

Presidenttipeliä

Presidentin valinta näyttää herättävän mielipiteitä, keskustelua ja tunteita huomattavasti enemmän kuin edellisillä kerroilla. Ennen kaikkea Pekka Haaviston vahva kannatus ja sen jatkuva nousu on hyvin näkyvää. Vai onko tämä harhaa, johtuuko se vain siitä, että viime kerralla meillä ei vielä ollut vahvaa sosiaalista mediaa?

Haavisto ja Niinistöhän ovat monessa suhteessa samanlaisia. Molemmat ovat porvareita. Mutta niinpä on Suomen kansa, ja kansat muuallakin, äänestänyt viimeiset 25 vuotta porvareita. Ja seurauksena on tämä nykyinen tilanne: epävarma talous, ihmisten välinen suunnaton eriarvoisuus, rasismi ja viha. Se kaikki on porvarillisen talouspolitiikan seurausta, se on saatu aikaan äänestämällä porvareita.

Sen paremmin Haavisto kuin Niinistökään eivät ole kertoneet pyrkivänsä oleellisesti muuttamaan tätä talouspolitiikkaa tai pitävänsä sitä epäonnistuneena.

Silti näissä kahdessa juipissa on myös oleellinen ero. Niinistö edustaa aikansa elänyttä, itsekästä, kovaa ja epäonnistumisensa jo osoittanutta maailmankuvaa ja hän kulkee pankkiirien, teollisuusmiesten ja mediamogulien talutushihnassa.
Haavisto edustaa toisenlaista: solidaarista, suvaitsevaa, pehmeämpiin arvoihin perustuvaa maailmankuvaa. Ihmissuhdetaidoiltaan ja puhelahjoiltaan hän on erinomainen. Jos hänestä tulee presidentti niin on mielenkiintoista nähdä heijastuuko tämä myös talouspolitiikkaan. Toivottavasti, edes jotenkin.

Haaviston nousun uskon johtuvan siitä, että ihmiset ovat laajoin mitoin kyllästyneet itsekkyyteen.
On ymmärretty, että itsekkyys johtaa välinpitämättömyyteen, kovuuteen, henkiseen köyhyyteen.
Sille halutaan nyt vastavoimaa. Halutaan muutosta. Vihdoinkin.

Valtiosta ja taidekoulutuksesta

Opetus- ja kulttuuriministeriö haluaa supistaa ammattikorkeakoulujen taidealojen aloituspaikkoja lähes puolella. Muilta aloilta esitetään vain viiden prosentin supistuksia.
Tämä uutinen herätti minut ajattelemaan valtion tehtävää.

Max Weberin klassisen määritelmän mukaan valtio on organisaatio, joka käyttää legitimoitua väkivaltamonopolia tietyllä alueella. Yhä useammin juuri tämä laillistettu väkivalta tulee mieleen kun ajattelee Suomen valtionkin toimia. Valtio ei juuri kysele kansalaisiltaan mitä nämä haluaisivat vaan päättää heidän puolestaan. Yhä useammin nämä päätökset suuntautuvat kansalaisia vastaan ja huonontavat heidän elämäänsä sen sijaan että parantaisivat sitä.

Joskus idealistisina hetkinä olen kuvitellut, että valtion tehtävänä olisi puolustaa ja turvata kansalaistensa elämää, tehdä siitä mahdollisimaan hyvää elämää. Ja että tämä tehtävä koskisi kaikkia kansalaisia.
Näinhän ei enää ole, jos on koskaan ollutkaan. Olen kuitenkin elänyt niin pitkään, että olen nähnyt muutoksen tässä asiassa. 50-70 -luvut olivat suotuisan kehityksen aikaa. 80 -luvulta asti ollaan menty yhä jyrkempää alamäkeä. Nykyäänhän on aivan selvää, että valtio ajaa vain rikkaimpien, parhaiten toimeen tulevien kansalaistensa etuja. Muista välitetään vain sen verran, että saadaan yhteiskuntarauha säilymään.

Palaan taidekoulutukseen. Kuvitellaanko ministeriössä tosiaan, että kun taidekoulutusta vähennetään niin ne ihmiset jotka muuten olisivat hakeutuneet taidekouluihin hakevatkin nyt insinöörikoulutukseen? Jos kuvittelevat niin ovat pahasti väärässä. Käytännössä asia menee niin, että ihminen joka haluaa tehdä luovaa työtä tekee sitä kaikista vastuksista välittämättä. Häntä ei estä köyhyys, ei nälkä, ei arvostuksen puute eikä ylenkatse, sillä hän uskoo itse työhönsä, uskoo sen arvoon ja merkitykseen. Harvoin olen tavannut muilla aloilla niin vahvaa uskoa oman työn merkityksen kuin taidealoilla.

Viidestä pojastani kaksi on käyhyt taidekorkeakoulun, yksi opiskelee sellaisessa parhaillaan. Ikinä en ole heitä taidealalle yllyttänyt mutta en myöskään kieltänyt.  Lapsuudessaan ja nuoruudessaan he ovat läheltä nähneet miten vaikeaa ja hankalaa taiteilijan elämä Suomessa on, mutta se ei ole estänyt heitä hakeutumasta samalle alalle.

Taidealoilla tarvitaan erityislahjakkuutta. Jos nämä erityislahjakkuutta omaavat ihmiset pakotetaan muille aloille menee lahjakkuus hukkaan. Se on järjetöntä tuhlausta. Erityislahjakkuus on harvinainen voimavara jota ei koskaan ole liikaa.

Itse uskon siihen, että kaikki tieto, kaikki taito on ihmiselle hyväksi. Koulutus ei koskaan mene siinä mielessä hukkaan vaan rikastuttaa elämää, antaa siihen uusia ulottuvuuksia, uusia mahdollisuuksia. Kaikista niistä jotka aikanaan kävivät kanssani Turun Piirustuskoulua ei suinkaan tullut ammattitaiteilijoita. Yksikään ei silti ole valittanut, että menipä tämäkin koulutus haaskuun. Päinvastoin, jokainen on pitänyt sitä elämäänsä rikastuttavana asiana. Tätä asiaa voisivat ministeriöissäkin hiukan miettiä.